He eivät olleet häijyjä, vaan ne toiset. He eivät milloinkaan pahoittaneet mieltäni, ja minä pidin heistä suuresti, siksi ettei lukio vielä ollut painanut heihin leimaansa ja siksi että koko heidän sielunsa kuvastui heidän silmissään.
En rangaissut heitä milloinkaan. Miksi olisin heitä rangaissut? Rangaistaanko pikkulintuja?… Kun he piipittivät liian kovaa, niin ei minun tarvinnut muuta kuin huutaa: »Hiljaa!» Ja heti minun lintuhäkkini hiljeni, — ainakin viideksi minuutiksi.
Vanhin joukosta oli yhdentoistavuotias. Ajatelkaa, yhdentoistavuotias!
Ja tuo paksu Serrières kehui keppikasvatustaan!
Minun ei tarvinnut milloinkaan tarttua keppiin. Koitin olla aina hyvä, siinä kaikki.
Joskus, kun he olivat olleet oikein kilttejä, kerroin heille sadun… Opettaja kertoo sadun… Kuinka hauskaa! Pian, pian, vihot kokoon ja kirjat kiinni: mustepullot, viivottimet ja kynät viskattiin sikin sokin pulpetin pohjalle, ja sitten käsivarret ristiin pulpetille ja silmät pyöreinä kuuntelemaan. Olin sepittänyt heitä varten viisi, kuusi jännittävää pikku satua: Heinäsirkan lapsuus, Pupu Jussin surullinen tarina j.n.e. Silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, oli kunnon ukko La Fontaine lempipyhimykseni kirjallisessa almanakassa; kertomukseni olivat ainoastaan lisiä hänen satuihinsa; sekoitin niihin vaan vähän omaa elämäntarinaani. Aina niissä oli sirkka rukka, jonka oli pakko itse elättää henkensä, niinkuin Pikku Miehenkin, tai kovakuoriaisia, jotka sitoivat itkien kirjoja, niinkuin Eyssette (Jacques). Ne huvittivat äärettömästi pikku poikiani ja minua itseänikin. Pahaksi onneksi ei herra Viot käsittänyt niiden antamaa huvia.
Kolme, neljä kertaa viikossa teki tuo peloittava avainherra tarkastusretken lukiossa nähdäkseen, kävikö kaikki ohjesääntöjen mukaan… Siis, eräänä sellaisena päivänä, saapui hän meidän saliimme juuri Pupu Jussin jännittävimmässä kohdassa. Nähdessään herra Viot'n tulevan sisään koko sali hätkähti. Pienokaiset katsoivat säikähtyneinä toisiinsa. Kertomus loppui kuin naulaan. Pupu Jussi jäi ällistyneenä seisomaan käpälä koholla ja suuret korvat kauhistuksesta hörhöllään.
Seisten istuimeni edessä antoi hymyilevä herra Viot kummastuneen katseensa liukua pitkin tyhjiä pulpettirivejä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen avaimensa kalisivat raivoissaan: »Kili! kili! kil! mokomat veitikat, täällä ei siis luetakaan!»
Yritin vapisten rauhoittaa noita pelottavia avaimia. — Pojat ovat näinä viimmeisinä päivinä olleet niin ahkeria, sopersin… Palkinnoksi olen kertonut heille pienen sadun.
Herra Viot ei vastannut mitään. Hän kumarsi hymyillen, antaen avaimiensa vielä kerran torua ja meni.
Iltapäivällä, välitunnilla oltaessa, tuli hän luokseni ja antoi minulle, yhtä hymyilevänä, yhtä sanattomana ohjesäännöt, avattuina sivulta 12: Opettajan velvollisuudet oppilaita kohtaan.