Ymmärsin, että satujen kertominen vastaisuudessa oli kielletty, enkä kertonutkaan enää koskaan.
Jonkun päivän olivat pikkuseni hyvin suruissaan. He kaipasivat Pupu Jussia, ja sydäntäni särki, kun en voinut antaa heille sitä takaisin. Kuinka minä rakastin noita pikku veitikoita! Me olimme eroamattomat… Lukio oli jaettu kolmeen eri osastoon: suuriin poikiin, keskenkasvuisiin ja pieniin; kullakin oli oma pihansa, oma makuusalinsa ja lukuhuoneensa. Minun pikku poikani olivat siis kokonaan minun. Minun kolmekymmentä viisi lastani.
Heitä lukuunottamatta ei minulla ollut ainoatakaan ystävää, Turhaan hymyili herra Viot tai pisti kätensä kainalooni välitunnilla antaen minulle neuvojaan ohjesääntöihin nähden, minä en pitänyt hänestä, minä en voinut pitää hänestä; hänen avaimensa peloittivat minua liiaksi. Johtajaa en milloinkaan nähnyt. Opettajat halveksivat Pikku Miestä ja katsoivat häneen pilvien korkeudesta. Mitä läksyjen valvojiin tulee, niin oli se suosio, jota avainniekka näytti osoittavan minulle, vieroittanut heidät minusta; muuten en ollut siitä lähtein, kun minut esitettiin aliupseereille, käynyt Barbetten kahvilassa, ja nuo kunnon veikot eivät voineet antaa sitä anteeksi.
Aina portinvartijaan ja miekkailunopettajaan asti olivat kaikki minulle kylmäkiskoisia. Varsinkin näytti miekkailunopettaja olevan minulle kauheasti vihoissaan. Kun menin hänen sivutsensa, väänteli hän peloittavan näköisenä viiksiään ja muljautti suuria silmiään, niinkuin olisi ollut aikeissa hakata sapelillaan sata araapialaista mäsäksi. Kerran hän sanoi minuun katsoen hyvin lujaa Cassagnelle, ettei hän pitänyt urkkijoista. Cassagne ei vastannut mitään; mutta näin selvästi hänen naamastaan, ettei hänkään niitä rakastanut… Mitä urkkijoita he mahtoivat tarkoittaa? Sain siitä paljon ajattelemisen aihetta.
Tässä yleisessä vastenmielisyyden myrskyssä mukaannuin miehekkäästi kohtalooni. Keskiluokkien opettajalla oli minun kanssani yhteinen pieni huone kolmannessa kerroksessa vinnillä; sinne otin pakoni tuntien aikana. Kun asuintoverini vietti kaiken aikansa Barbetten kahvilassa, oli huone kokonaan minun hallussani; se oli minun huoneeni, minun kotini.
Tuskin olin sisällä, kun kiersin avaimen kahteen lukkoon, vedin matkakirstuni — huoneessa ei ollut tuolia — vanhan kirjoituspöydän eteen, joka oli täynnä mustetahroja ja veitsellä vuoltuja nimikirjoituksia, levitin sille kirjani, ja sitte työhön!…
Silloin oli kevät… Kun nostin päätäni näin tummansinisen taivaan ja pihan suuret puut, jotka olivat jo lehdessä. Ulkoa ei kuulunut hiiskaustakaan. Joskus vain yksitoikkoinen koulupoikaääni lateli läksyjään, tai karjasi opettaja vihaisesti, tai riitelivät varpuset puiden lehvikössä… Sitten taasen kaikki hiljeni, lukio näytti vaipuneen uneen.
Mutta Pikku Mies ei nukkunut. Eipä edes uneksinutkaan, joka on suloinen tapa nukkua. Hän teki työtä herkeämättä, päntäten päähänsä kreikkaa ja latinaa, niin että aivot höyrysivät.
Joskus, kun tuo kuiva työ alkoi käydä tympäiseväksi, kuului ovelta salaperäinen naputus.
— Kuka siellä?