— Minä, Runotar, entinen ystäväsi, punaisen vihon haltijatar, aukase pian, Pikku Mies.
Mutta Pikku Mies varoi aukaisemasta. Kuinka hän Runottarelle olisi avannut!
Hiiteen koko punainen vihko! Nyt oli kirjoitettava kreikkaa, suoritettava tutkinnot, saatava yliopettajan arvo ja perustettava niin pian kuin suinkin Eyssetten perheelle uusi, kaunis koti.
Se ajatus, että tein työtä perheen hyväksi, antoi minulle rohkeutta ja teki elämäni suloisemmaksi. Huoneenikin näytti sentähden kauniimmalta… Oi, vinnikamarini, rakas vinnikamarini, mitä ihania hetkiä olen viettänyt seiniesi sisässä! Kuinka minä siellä tein työtä! Kuinka minä siellä tunsin itseni voimakkaaksi!…
Jos minulla oli joitakuita onnen hetkiä, niin oli ikäviäkin. Kaksi kertaa viikossa, sunnuntaina ja torstaina, oli vietävä lapset kävelyretkelle. Tämä kävelyretki oli minun piinani.
Tavallisesti menimme kentälle, avaralle niitylle, joka aivan kuin suunnaton matto peittää vuorten juuren, noin puolen penikulman päästä kaupungista. Suuret kastanjapuut, kolme neljä kultaiseksi maalattua ravintolaa ja ruohikossa lirisevä lähde, tekivät seudun viehättävän ja hauskan näköiseksi. Kaikki kolme luku-osastoa lähti sinne erikseen, mutta perille tultua jätettiin niiden kaikkien valvonta yhdelle ainoalle opettajalle, ja se olin aina minä. Molemmat opettajatoverini menivät suurten poikien kestitettäviksi läheisiin ravintoloihin, ja kun ei minua milloinkaan kutsuttu mukaan, jäin vartioimaan oppilaita… Ankara työ tässä ihanassa luonnossa!
Kuinka suloista olisi ollut heittäytyä viheriään ruohikkoon kastanjien varjoon ja huumaantua mintun tuoksusta pikku lähteen hiljaa liristessä!… Sen sijaan täytyi tähyillä ympärilleen, huutaa ja rangaista… Minun huomassani oli koko lukio. Se oli kauheata!
Mutta oppilaitten valvominen kentällä ei sittenkään ollut kauheinta, kauheinta oli kulkea kaupungin läpi osastoni kanssa, pikku poikain osaston kanssa. Toiset osastot kulkivat suljetussa rivissä ja iskivät kantansa maahan kuin vanhat sotaurhot. Siinä oli kuria ja tahtia! Minun pikku pojillani ei ollut pienintäkään aavistusta näistä asioista. He eivät pysyneet rivissä, pitivät toisiaan kädestä kiinni ja räkättivät kaiken matkaa. Turhaan sain huutaa: »Suora rivi!» eivät he sitä ymmärtäneet, marssivat vain kuinka sattui.
Olin jotenkin tyytyväinen rivini alkupäähän. Panin siihen suurimmat ja vakavimmat, ne, joilla oli takki, mutta loppupäässä, mikä sekasorto ja epäjärjestys! Vallaton kakarajoukko, tukka pörrössä, kädet likaisina ja housut repaleissa! En uskaltanut katsoa heihin.
Desinet in piscem, sanoi minulle tämän johdosta hymyilevä herra Viot, jolla toisinaan oli neron leimauksensa. Totta vain on, että minun rivini loppupää oli surkeannäköinen.