Voitteko käsittää epätoivoani, kun minun oli näyttäytyminen tämän matkueen kanssa Sarlande'in kaduilla, etenkin sunnuntaina… Kellot kumisivat ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Tiellä tavattiin tyttökoululaisia, jotka menivät ehtookirkkoon, ompelijattaria, joilla oli vaaleanpunaiset hatut ja nuoria keikareita vaaleanharmaissa housuissa. Näiden kaikkien ohi oli minun kulkeminen kuluneissa vaatteissa naurettavan poikalauman kanssa. Voi häpeätä!
Näiden pörröisten resupekkojen joukossa, joita minä kahdesti viikossa kävellytin kaupungilla, oli etenkin muuan puolihoidokas, jonka rumuus ja kamala ulkoasu saattoi minut epätoivoon.
Kuvitelkaa pieni epäsikiö, aivan naurettavan pieni, sitäpaitsi epämiellyttävä, huonosti kammattu ja puettu, likainen katuojissa kieriskelijä ja kaiken tämän lisäksi vääräsäärinen.
Ei ikimaailmassa sellaisen oppilaan nimi, jos hänenlaistaan edes oppilaaksi voi kutsua, joudu Yliopiston nimikirjan lehdille. Sellainen oppilas on häpeäksi mille lukiolle tahansa.
Minusta hän oli perin vastenmielinen. Kun näin hänen kävelypäivänä hanhenpojan tavalla käydä kaakertavan rivin loppupäässä, tunsin vastustamatonta halua potkaista hänet pois rivistä pelastaakseni osastoni kunnian.
Nilkku — olimme ristinneet hänet Nilkuksi hänen kauhean epätasaisen käyntinsä vuoksi — ei ollut likimainkaan ylhäisestä perheestä. Sen saattoi helposti huomata hänen tavoistaan, hänen puheestaan ja ennen kaikkea niistä tuttavuuksista, joita hänellä oli. Kaikki Sarlande'in katupojat olivat hänen ystäviään. Häntä meidän oli kiittäminen siitä, että meillä lähteissä aina oli kintereillä koko rykmentti katupoikia, jotka irvistelivät selkämme takana, huusivat Nilkkua nimeltä, osoittivat häntä sormellaan, heittelivät häntä kastanjankuorilla ja tekivät senkin seitsemän koirankujetta. Minun pikku poikiani se äärettömästi huvitti mutta minua ei naurattanut, minä lähetin joka viikko johtajalle erityisen valituksen Nilkusta ja niistä monista kurinhäiriöistä, jotka hänen läsnäolonsa aiheutti.
Valituksiini ei pahaksi onneksi tullut mitään vastausta, ja minä olin edelleen pakoitettu esiintymään kadulla Nilkun seurassa, joka kävi yhä likaisemmaksi ja ontui kahta kauheammin.
Eräänä sunnuntaina muun muassa, eräänä kauniina, auringonpaisteisena juhlapäivänä, saapui hän kävelylle sellaisessa asussa, että me kaikki kauhistuimme. Ette voi uneksia mitään sinnepäinkään. Kädet mustina, kengät ilman nauhoja, liassa melkein silmiin asti ja housuista vain vähän merkkejä jälellä … sanalla sanoen hirviö.
Naurettavinta oli, että hänet nähtävästi juuri sinä aamuna tätä kävelyretkeä varten oli erikoisesti siistitty. Hänen päänsä, joka oli paremmin kuin tavallisesti kammattu, oli vielä jäykkänä tukkarasvasta ja hänen kaulahuivinsa solmussa oli jotain, josta näkyi äidin käden jälki. Mutta hänen tielleen oli sattunut niin monta katuojaa!…
Nilkku oli kieritellyt niissä kaikissa.