Tuo jukopää saapui kentälle melkein samaan aikaan kuin mekin. Mutta hän oli kalpea väsymyksestä ja raahasi surkeasti jalkojansa.
Se koski minuun ja hiukan häveten julmuuttani käskin hänet hiljaa luokseni.
Hänellä oli pieni, haalistunut pusero. Pikku Miehen punaruutuinen pusero
Lyon'in lukion ajoilta.
Tunsin paikalla tuon puseron ja sanoin itselleni: »Kurja raukka, etkö häpeä? Sinähän se olet itse, Pikku Mies, jota huviksesi noin kidutat!» Ja täynnä sisäisiä kyyneleitä, aloin sydämeni pohjasta rakastaa tuota hylkylasta.
Nilkku oli istunut maahan, sillä hänen jalkoihinsa koski. Minä istuin hänen viereensä. Puhuttelin häntä… Ostin hänelle appelsiinin. Olisin tahtonut pestä hänen jalkansa.
Tästä päivästä lähtein tuli Nilkusta ja minusta ystävät. Sain tietää surullisia asioita hänen elämästään…
Hänen isänsä, seppä, oli kuullut kaikkialla kiitettävän hyvän kasvatuksen etuja, ja teki nyt työtä otsansa hiessä, mies rukka, voidakseen pitää poikansa puolihoidokkaana lukiossa. Mutta, ikävä juttu. Nilkku ei ollut luotu lukiolaiseksi, eikä hyötynyt koulunkäynnistään juuri lainkaan.
Kouluun tulonsa päivänä oli hänelle annettu kirjainkaava ja sanottu: »Kirjoita viivoja!» Ja Nilkku oli jo koko vuoden tehnyt viivoja. Ja millaisia viivoja, armias taivas! vinoja, likaisia, ontuvia, samanlaisia kuin hän itsekin…
Kukaan ei hänestä välittänyt. Hän ei kuulunut mihinkään luokkaan erikseen; hän meni tavallisesti siihen, jonka ovi oli auki. Eräänä päivänä tavattiin hänet viivojensa teossa ylimmässä luokassa…
Nilkku oli hauska oppilas!