Katselin häntä joskus lukuhuoneessa, kun hän kahdessa mutkassa paperinsa päällä, hikeä valuen ja läähättäen, kieli suusta ulkona, piti kaksin käsin kynästään kiinni ja painoi niin kovasti, että olisi luullut hänen aikovan lävistää pöydän… Joka viivan jäljestä kastoi hän kynäänsä ja joka rivin lopussa veti hän kielensä takaisin suuhunsa ja lepäsi käsiään hieroen.
Nilkku teki työtä suuremmalla halulla nyt, kun meistä oli tullut ystävät…
Kun hän oli päässyt sivun loppuun, kiipesi hän nelin ryömin istuimelleni ja pani sanaakaan sanomatta mestarinäytteensä eteeni.
Taputin häntä lempeästi, sanoen: »Oikein hyvin!» Hänen viivansa olivat kauheita, mutta en tahtonut masentaa hänen mieltänsä.
Täytyy kuitenkin myöntää, että viivat vähitellen alkoivat käydä suoraselkäisemmiksi, kynä ei enää rätissyt niin kauheasti ja vihossa ei ollut niin paljon mustepilkkuja… Luulenpa, että lopuksi olisin saanut jotain hänen päähänsä; onnettomuudeksi kohtalo meidät eroitti. Keskiluokkain opettaja lähti pois. Kun vuoden loppu oli lähellä, ei johtaja tahtonut ottaa uutta opettajaa. Parrakas yläluokkalainen istutettiin pikku poikain kateederiin, ja minä sain keskiluokkain lukuhuoneen valvoakseni.
Pidin sitä suurena onnettomuutena.
Ensinnäkin hirvittivät minua keskiluokkain pojat. Olin nähnyt heidän elämöimisensä kentällä, ja se ajatus, että minun yötä päivää piti olla heidän parissaan, kouristi sydäntäni.
Ja sitte täytyi minun jättää pikku poikani, rakkaat pikku poikani, joihin olin niin kiintynyt… Millainen tulisi parrakas yläluokkalainen olemaan heille?… Mitä tulisi Nilkusta? Olin todellakin suruissani.
Ja pikku poikani olivat myöskin suruissaan erostamme. Kun viimeistä kertaa valvoin heidän lukujaan olivat kaikki hetken liikutettuja, kun kello soi… He tahtoivat kaikki suudella minua… Olipa muutamilla jotakin oikein kaunistakin minulle sanottavana.
Entä Nilkku?