Nilkku ei sanonut mitään. Mutta juuri, kun menin ulos, lähestyi hän minua aivan punaisena ja pisti juhlallisesti kouraani komean vihon, jonka hän oli minun mielikseni laittanut viivoja täyteen.
Nilkku raukka!
VII.
LÄKSYJEN PÄNTTÄÄJÄ.
Jouduin siis keskiluokkain lukusaliin.
Siellä sain huostaani viisikymmentä pahanilkistä, kolmen-, neljäntoista vuoden ijässä olevaa poikalurjusta, pöhöposkia vuoristolaisia, rikastuneitten maanvuokraajien poikia, joiden puolesta heidän vanhempansa maksoivat lukiolle kolmasti vuodessa sata kaksikymmentä francia tehdäkseen heistä pikku porvareita.
Nuo kömpelöt, röyhkeät, ylpeät nulikat puhuivat keskenään leveätä Cévennin murretta, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan, ja olivat melkein kaikki rumassa äänenmurrosijässä. Heillä oli karkeat, punaisiksi paleltuneet kädet, ääni kuin käheillä kukonpojilla, katse tylsä ja kaikilla sama lukion leima. He vihasivat minua ensi hetkestä alkaen, ilman että minua vähääkään tunsivat. Minä olin heidän silmissään vihollinen, läksyjen pänttääjä: ja siitä päivästä, kun asetuin istuimelleni, oli meidän välillämme sota, vimmattu sota ilman aselepoa joka ainoa hetki.
Voi, noita julmia lapsia, kuinka he minua kiduttivat!…
Tahtoisin puhua heistä ilman katkeruutta, ovathan nuo surulliset ajat niin kaukana!… Mutta ei, en voi; huomatkaa, vielä tällä hetkellä, jona näitä rivejä kirjoitan, tunnen kuinka käteni vapisee kuumeentapaisesta liikutuksesta. Tuntuu kuin yhä vieläkin olisin heidän parissaan.
He eivät tietystikään enää muista minua. He eivät enää muista Pikku Miestä eivätkä hänen komeita nenälasejaan, jotka hän osti itselleen näyttääkseen arvokkaammalta…