— No, poikaseni, sanoi hän, kello soi, ala joutua; ei kukaan ole vielä huomannut mitään, mene ottamaan oppilaasi vastaan niinkuin tavallisesti; aamiaistunnilla odotan sinua täällä puhuakseni kanssasi.
Yhtäkkiä muistoni palasi takaisin. Tahdoin kiittää häntä; mutta hän suorastaan ajoi minut ulos ovesta.
Kuinka pitkältä lukutunti minusta tuntui, on minun tarpeeton kertoa… Pojat olivat tuskin pihalla, kun jo koputin abbé Germane'in ovea. Hän seisoi kirjoituspöytänsä edessä, jonka laatikot olivat pitkälti ulosvedettyinä ja latoi huolellisesti kultarahoja pieniin kasoihin.
Kolina, joka syntyi sisääntulostani, saattoi hänen kääntämään päänsä, sitten hän jatkoi työtänsä sanaakaan sanomatta; kun hän oli lopettanut, sulki hän laatikkonsa ja viittasi minua kädellään, hyväntahtoisesti hymyillen:
— Kaikki tämä on sinun, sanoi hän. Minä olen päättänyt tilisi. Tässä on matkarahat, tässä portinvartijalle, tässä Barbetten kahvilaan, tässä oppilaalle, joka on sinulle lainannut kymmenen francia… Olin säästänyt nämä rahat palkatakseni veljenpojalleni sijaisen sotapalvelukseen; mutta hän joutuu arvannostoon vasta kuuden vuoden perästä, ja siksi me kyllä tapaamme.
Minä aijoin sanoa jotakin, mutta tuo mies mokoma ei antanut siihen aikaa: »Ja nyt poikaseni, sano hyvästi minulle … kello soi, ja kun palaan tunniltani, en suo näkeväni sinua enää täällä. Tämän Bastiljin ilma ei ole sinulle terveellinen… Laita itsesi pian Pariisiin, ole ahkera, rukoile Jumalaa, polta piippua ja koita olla mies. — Sillä näetkös, pikku Daniel, sinä olet yhä vielä lapsi, ja minä pahoin pelkään, että pysyt lapsena koko elämäsi ajan.»
Ja sitten hän avasi minulle jumalallisella hymyllä sylinsä, mutta minä heittäydyin nyyhkien hänen jalkoihinsa. Hän nosti minut ylös ja suuteli minua kumpaisellekin poskelle.
Kello soi viimmeistä kertaa.
— Ahaa, nytpäs minä tulen myöhään, sanoi hän kooten kiireesti kirjansa ja vihkonsa. Juuri lähtemäisillään kääntyi hän vielä kerran puoleeni.
— Onhan minullakin veli Pariisissa, kunnon pappismies, jota voisit mennä tapaamaan… Mutta mitä joutavia, tuollaisena puolihulluna unohdat tietysti heti hänen osoitteensa… Ja sanomatta sen enempää, hän alkoi taas harpata portaita alas. Hänen viittansa liepeet liehuivat takana; oikealla kädellä piteli hän patalakkiaan ja vasemmassa kainalossaan kantoi hän suurta paperi- ja kirjakasaa… Rakas abbé Germane. Ennenkuin lähdin, loin vielä viimmeisen silmäyksen hänen huoneeseensa, katselin viimmeisen kerran suurta kirjastoa, pientä pöytää, puoleksisammunutta tulta, nojatuolia, jossa olin itkenyt, vuodetta, jossa olin niin suloisesti maannut; ja ajatellessani huoneen salaperäistä asukasta, jonka elämässä aavistin niin paljon salattua hyvyyttä, rakkautta ja kohtaloon alistumista, en voinut olla häpeämättä omaa raukkamaisuuttani ja minä vannoin, etten milloinkaan unohtaisi abbé Germanea.