»Herra herttua ei ole kotona.»

»Ei tee mitään, minä tulen toiste», vastasin minä. »Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että se on se henkilö, jonka Saint Nizier'in kirkkoherra on lähettänyt.»

Tulin seuraavana päivänä uudestaan ja vielä monena seuraavana, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Kerran herttua oli kylvyssä, kerran messussa, eräänä päivänä hän oli klubissaan, toisena päivänä oli hänen luonaan ihmisiä. Ihmisiä! ovat nekin puheita. Ihan kun en minä olisi ihminen.

Lopulta olin itse mielestänikin niin perin naurettava ikuisine »Saint-Nizier'in: kirkkoherran lähettämine henkilöineni», etten enää uskaltanut hiiskahtaa mitään siitä, kuka minut oli lähettänyt.

Mutta tuo suuri sininen papukaija rappusilla ei antanut minun milloinkaan mennä menojani huutamatta jälkeeni juhlallisella vakavuudella:

»Herra on varmaankin se Saint-Nizier'in kirkkoherran lähettämä henkilö.»

Ja se sai kaikki muut pihalla vetelehtivät siniset papukaijat räjähtämään nauruun. Senkin lurjukset! Jospa olisin voinut vedellä heitä selkään, ei Saint-Nizier'in kirkkoherran puolesta, vaan omasta puolestani.

Olin ollut noin kymmenisen päivää Pariisissa, kun eräänä iltana alakuloisena palatessani Saint-Guillaumen kadulta — olin vannonut käyväni siellä siksi, kun minut heitettäisiin ovesta ulos, — portinvartija antoi minulle pienen kirjeen. Arvaappas keneltä? … kreiviltä, hyvä ihminen, Lillen kadun kreiviltä, joka kehoitti minua paikalla saapumaan ystävänsä markiisi d'Hacquevillen luo, joka haki itselleen kirjuria… Arvaat, mikä ilo se oli minulle! ja myöskin mikä läksy! Tuo kylmä, kuiva ihminen, jolta en odottanut niin mitään, juuri hän teki jotain hyväkseni, kun sitävastoin tuo toinen, joka muka oli niin avulias, antoi minun viikkokauden odotellen seisoskella ovellaan saattaen sekä minut että Saint-Nizier'in kirkkoherran hävyttömäin sinisten ja hopeaisten papukaijainsa naurun esineeksi… Semmoista on elämä, rakas veli; ja Pariisissa sen pian oppii tuntemaan.

Hukkaamatta minuuttiakaan kiiruhdin markiisi d'Hacquevillen luo. Tapasin pienen, kuivan äijän, joka oli iloinen ja vilkas kuin ampiainen. Saatpa nähdä, mikä kaunis tyyppi hän on. Hienot, kalpeat ylimyskasvot, aivan suora tukka ja ainoastaan yksi silmä, toinen on aikoja sitte pistetty miekalla puhki. Mutta jälellä oleva silmä on niin loistava, niin vilkas, niin puhuva ja tutkiva, ettei mitenkään voi sanoa markiisia silmäpuoleksi. Hänellä on vain kaksi silmää samassa silmässä.

Kun saavuin tämän kummallisen pikku äijän luo, aloin ladella asianmukaisia kohteliaisuuksia, mutta hän katkaisi minut lyhyeen.