— Ei mitään korupuheita! sanoi hän. En pidä niistä. Käykäämme itse asiaan. Olen ruvennut kirjoittamaan muistelmiani. Olen vain pahaksi onneksi ryhtynyt siihen vähän liian myöhään eikä minulla ole vähääkään aikaa hukata, koska alan olla vanha. Olen laskenut, että joskin käytän joka ainoan hetken, niin minulta menee vielä kuitenkin kolme vuotta teokseni lopettamiseen. Olen nyt seitsemänkymmenen vuotias, jalkani ovat hunningolla, mutta pää on entisellään. Voin siis toivoa eläväni vielä kolme vuotta ja saattavani muistelmani kunnialliseen loppuun. Mutta minulla ei ole minuuttiakaan liikaa; ja sitä ei entinen kirjurini saanut päähänsä. Tuolle hölmölle, — todella viisas poika, johon olin oikein ihastunut, — juolahti mieleen rakastua ja mennä naimisiin. Ja sen hän kyllä sai tehdä. Muitta eikös tuo hupsu tule tänä aamuna ja pyydä kahden päivän lomaa viettääkseen häitään. Onko mokomaa kuultu, kaksi päivää lomaa! Ei minuuttiakaan.
— Mutta, herra markiisi…
— Ei mitään »mutta, herra markiiseja»… Jos menette kahdeksi päiväksi, niin menette ijäksi.
— Sitte minä menen, herra markiisi.
— Onnea matkalle!
— Ja niin se lurjus lähti… Toivon saavani teistä, nuori ystäväni, hänelle seuraajan. Ehdot ovat seuraavat: Kirjuri saapuu luokseni kello kahdeksan aamulla; hän tuo aamiaisensa mukanaan. Minä sanelen kahteentoista asti. Kello kaksitoista kirjuri syö aamiaisensa yksin, sillä minä en syö koskaan aamiaista. Kun kirjuri on lopettanut syöntinsä, jonka pitää käydä hyvin pian, ryhdymme jälleen työhön. Jos minä lähden jonnekin ulos, seuraa kirjuri minua paperia ja lyijykynä mukanaan. Minä sanelen aina, myöskin ajeluretkillä ja vieraisilla, lyhyesti kaikkialla! Illalla syö kirjuri päivällistä minun kanssani. Päivällisen jälkeen luemme sen, minkä olen sanellut päivän kuluessa. Minä menen levolle kello kahdeksan, ja kirjuri on vapaa seuraavaan aamuun asti. Kirjuri saa palkakseen sata markkaa kuussa ja päivällisen. Eihän se ole mikään Perun kultakaivos, mutta kolmen vuoden perästä, kun teos on valmis, saa hän lahjan, oikein kuninkaallisen lahjan, niin totta kuin nimeni on d'Hacqueville! Minä vaadin ainoastaan, että hän on täsmällinen eikä mene naimisiin, ja että hän osaa kirjoittaa nopeasti sanelun mukaan. Osaatteko te kirjoittaa sanelun mukaan?
— Aivan erinomaisesti, herra markiisi, vastasin minä, tuskin voiden pidättää nauruani.
On todella liian naurettavaa, että kohtalo on tuominnut minut koko ijäkseni kirjoittamaan sanelun mukaan!…
— No, hyvä, istukaa siis tuohon, jatkoi markiisi. Tuossa on paperia ja kynä. Me ryhdymme heti työhön. Minä olen kahdennessakymmenennessä neljännessä luvussa. Riitaantumiseni herra de Villèle'n kanssa. Kirjoittakaa…
Ja hän alkoi sanella minulle heikolla heinäsirkanäänellä samalla kun hän hyppi huoneessa edestakaisin. Näin jouduin tuon originaalin palvelukseen, joka pohjaltaan on aivan erinomainen mies. Tähän asti olemme olleet hyvin tyytyväisiä toisiimme. Kun hän eilen illalla sai kuulla tulostasi, tahtoi hän, että ottaisin tämän pullon vanhaa viiniä mukaani sinulle. Juomme pullon tällaista viiniä joka päivä päivälliseksi, sano sitten, ettemme elä ruhtinaallisesti. Mutta aamiaiseni saan tuoda itse. Kylläpä nauraisit, jos näkisit minun syövän kymmenen pennin juustoni hienolta posliinilautaselta, jonka alle on levitetty vaakunalla koristettu pöytäliina. Eikä hän suinkaan ahneudesta ole antamatta minulle aamiaista, vaan säästääkseen vanhalta kokiltaan, Pilois'lta vaivoja… Yleensä olen elämääni jokseenkin tyytyväinen. Markiisin muistiinpanot ovat hyvin opettavaiset, saan tietää Decazes'ista ja Villèle'istä kaikenmoista, josta minulla joskus tulee olemaan hyötyä. Kello kahdeksan illalla olen vapaa. Silloin menen erääseen lukusaliin lukemaan sanomalehtiä tai tervehtimään ystäväämme Pierrotte'ia… Muistathan vielä Pierrotte'in? Pierrotte'in Cévenneiltä, äidin imettäjän pojan. Hänellä on varsin soma porsliinitavarain kauppa Saumon'in kauppakujassa. Ja kun hän piti niin paljon äidistämme; otettiin minut siellä avosylin vastaan. Talvi-iltoina oli hauskaa ottaa sinne pakonsa… Mutta nyt, kun sinä olet täällä, ei minun enää tarvitse ajatella, miten iltani vietän… Eikä sinunkaan, eikö niin, pikku veikko? Voi Daniel, rakas Daniel, kuinka minä olen iloinen! Kuinka hauskaa meille tulee yhdessä!