III.
JACQUES ÄITINI.
Jacques on lopettanut kohtaloittensa kertomuksen. Nyt on minun vuoroni kertoa omani. Turhaan hiipuva hiillos meille muistuttaa: »Menkää maata, lapset»; suotta kynttilät huutavat: »Levolle, levolle! Me olemme palaneet jalkaan asti». — »Näette turhaa vaivaa», sanoo Jacques heille nauraen, ja me valvomme edelleen. Niinkuin arvaatte, kuuntelee veljeni koko sielullaan minun kertomustani. Kerron Pikku Miehen elämästä Sarlande'in lukiossa, tuosta surullisesta elämästä, jonka lukija muistanee. Kerron rumista, pahanilkisistä pojista, vihasta, vainosta ja nöyryytyksistä. Viot'in alati äkäisistä avaimista, pienestä kamarista katon rajassa, jossa on tukehtua, petollisesta ystävästäni, kyynelten kostuttamista öistäni; ja lopuksi, — sillä Jacques on niin hyvä, että hänelle voi sanoa kaiken, — hurjasta elämästäni Barbetten kahvilassa, absintin juonnistani; korpraalien kanssa, veloistani, kevytmielisyydestäni, kaikesta, kaikesta, vieläpä itsemurhayrityksestänikin ja abbé Germane'in kauheasta ennustuksesta: »Sinä pysyt lapsena koko elinikäsi».
Kyynärpäät pöydällä, pää käsien varassa Jacques kuuntelee tunnustukseni päästä päähän, kertaakaan minua keskeyttämättä… Toisinaan näen vaan väristyksen käyvän hänen läpitsensä ja kuulen hänen sanovan: »Pikku raukka! Pikku raukka!»
Kun olen lopettanut, nousee hän ylös, tarttuu kumpaiseenkin käteeni ja sanoo lempeällä vavahtelevalla äänellä: »Abbé Germane oli oikeassa. Daniel, sinä olet lapsi, pieni lapsi, joka et kykene yksin kulkemaan elämässä, sinä teit oikein tullessasi minun turviini. Tästä päivästä asti et ole ainoastaan veljeni, vaan myöskin poikani, ja koska äitimme on kaukana täältä, niin rupean minä hänen sijaiseksensa. Sano tahdotko, Daniel! Tahdotko, että olen sinun Jacques äitisi? En aijo tulla sinulle rasittavaksi, sen saat nähdä. Pyydän ainoastaan, että sallit minun aina kulkea rinnallasi ja pitää sinua kädestä. Silloin voit olla levollinen ja katsoa elämää niinkuin mies vasten naamaa: se ei voi sinua nujertaa.»
Vastaukseksi lankesin hänen kaulaansa: »Oi, rakas Jacques äitini, kuinka hyvä sinä olet!» — Ja minä puhkesin kuumiin kyyneliin, joista ei tahtonut tulla loppua, aivan kuin entinen Jacques Lyon'in ajoilta. Nykyinen Jacques ei itke enää; lähde on kuivillaan, niinkuin hän sanoo. Vaikka mikä tulkoon, hän ei itke enää koskaan!
Tällöin lyö kello seitsemää. Akkuna käy valoisaksi. Väräjävä, kalpea päivän kajastus tunkee huoneeseen.
— Tulee aamu, Daniel, sanon Jacques. On aika nukkua. Mene joutuin levolle … olet todella sen tarpeessa.
— Entä sinä itse. Jacques?
— Mitä minusta! Enhän minä ole kahta vuorokautta tärissyt rautatiellä… Ja sitäpaitsi, minun täytyy ennen markiisin luo menoani viedä pari kirjaa takaisin lainakirjastoon, eikä minulla siis ole liikoja aikoja … d'Hacqueville'n kanssa ei ole leikittelemistä, niinkuin tiedät… Tulen kello kahdeksan illalla kotiin… Sinä taas menet, oikein levättyäsi, vähän kävelemään. Muista nyt etenkin…