Tässä Jacques äiti rupee antamaan minulle kaikenmoisia neuvoja, jotka ovat erittäin tärkeitä semmoiselle vastasaapuneelle kuin minä; mutta minä olen pahaksi onneksi hänen puhuessaan heittäytynyt sänkyyn ja vaikken suorastaan nuku, eivät ajatukseni enää ole aivan selvät. Väsymys, piirakat ja kyyneleet… Olen puolinukuksissa… Kuulen epäselvästi jonkun puhuvan minulle ruokapaikasta aivan lähellä, rahoista, joita on liivini taskuissa, silloista, joiden yli on mentävä, bulevardeista, joita on seuraaminen, poliiseista, joilta on kysyttävä tietä ja Saint-Germain des-Prés'in kirkontornista, joka minun kotiin palatessani on otettava merkiksi. Puolihorroksissani etenkin tuo Saint-Germain'in kellotorni tekee minuun mahtavan vaikutuksen. Näen kaksi, viisi, kymmenen Saint-Germainin kellotornia seisovan rivissä tienviittoina vuoteeni ympärillä. Ja kaikkien näiden kellotornien keskellä kävelee joku edestakaisin huoneessa, sekoittaa pesää, sulkee akkunanverhot, lähestyy sitte minua, heittää peitteen jalkojeni päälle, suutelee minua otsalle ja poistuu hiljaa, oven hiukan kolahtaessa…
Olin nukkunut joitakuita tunteja ja luulenpa, että olisin nukkunut siksi kunnes Jacques äitini olisi tullut takaisin, ellei kellon ääni minua yhtäkkiä olisi herättänyt. Se oli Sarlande'in kello, tuo kauhistuttava rautakello, joka soi niinkuin ennenkin: »Pom, pom, herätkää! pom, pom, pankaa päällenne!» Yhdellä hyppäyksellä olin keskellä huonetta ja aukasin jo suuni huutaakseni niinkuin makuusalissa: »Nouskaa ylös, pojat», kun sitte huomasin olevani Jacques'in luona. Purskahdin makeaan nauruun, ja aloin hyppiä hurjan ilon vallassa ympäri huonetta. Kello, jota olin pitänyt Sarlande'in kellona, oli läheisen tehtaan kello, joka soi yhtä kylmästi ja julmasti kuin sekin. Mutta lukion kellon äänessä oli jotakin vielä häijympää, vielä rautaisempaa. Mutta se oli, Jumalan kiitos, kahdensadan penikulman päässä; ja soipa se kuinka kovaa tahansa, niin ei se enää minun korviani tavoittanut.
Menin akkunan luo ja avasin sen. Odotin melkein näkeväni allani koulupihan synkän näköisine puineen ja avainniekan kulkevan pitkin seinän viertä…
Juuri kun avasin ikkunan, löivät kaikki kellot kaksitoista. Saint-Germain'in suuri torni pamahutti ensimmäiseksi kaksitoista lyöntiänsä melkein korvaani. Akkunaa ei voinut pitää auki, nuo mahdottoman raskaat säveleet putosivat kolme kerrallaan Jacques'in kamariin, räjähtivät pudotessaan kumeasti rikki ja täyttivät koko huoneen humulla. Saint-Germain'in Angelus-soittoon vastasivat Pariisissa muut Angelukset kukin omassa äänilajissaan… Tuolla alhaalla kohisi näkymättömänä Pariisi… Jäin hetkeksi katsomaan huikaisevassa valossa välkkyviä kirkkoja, huippuja ja torneja; sitte yhtäkkiä, kun kaupungin humu kohahti aivan ylös luokseni, sain hurjan halun syöksyä tuohon ihmisjoukkoon, tuohon kohinaan, tuohon elämään, noihin intohimoihin ja minä sanoin huumaantuneena itsekseni: Ulos, näkemään Pariisia!
IV.
MEIDÄN MENOARVIOMME.
Sinä päivänä sanoi varmaankin useampi kuin yksi pariisilainen illalla kotiin palattuaan istahtaissaan ruokapöytään: »Minäpäs vasta olen nähnyt merkillisen olennon tänään!» Sillä Pikku Mies mahtoi toden totta olla perin naurettavan näköinen, kun hän liian pitkine tukkineen ja liian lyhyvine housuineen, siniset sukat ja kalossit jalassa, pienille miehille ominaisella, juhlallisella käynnillä asteli maalaisilmestyksenä Pariisin katuja.
Oli talvinen päivä, noita leutoja, valoisia talven loppupäiviä, jotka Pariisissa usein ovat keväisempiä kuin itse kevät. Kadut vilisivät ihmisiä. Hiukan huumaantuneena metelistä ja hälinästä kuljin suoraan eteenpäin, arkana pysytellen seinän vierellä. Minua tyrkittiin, ja minä sanoin »anteeksi!» ja punastuin korvia myöten. Varoin myöskin jäämästä puotien ikkunoita katselemaan enkä millään ehdolla olisi kysynyt keltään tietä. Kuljin ensin yhtä katua, sitten toista, aina suoraan eteenpäin. Minua töllisteltiiin kovasti, ja se kiusasi minua sanomattomasti. Monet kääntyivät ohi päästyään minua katsomaan ja toiset hymyilivät minulle sivukulkiessaan; kuulin kerran erään naisen sanovan toiselle: »Katsohan tuota». — Se vei minulta kaiken rohkeuteni… Minua kiusasi myös sanomattomasti poliisien läpitunkeva katse. Joka kadun nurkassa iskeytyi tuo äänetön silmäpeijakas uteliaana minuun ja ohi päästyäni tunsin, kuinka se vielä kaukaa seurasi minua ja poltti niskaani. Olin oikeastaan hiukan levoton.
Kävelin näin lähemmä tunnin ajan jollekin suurelle bulevardille asti, jolla kasvoi hoikkia puita. Siellä oli sellainen hälinä, niin paljo ihmisiä ja vaunuja, että pysähdyin melkein kauhistuneena.
— Kuinka täältä selviydyin? ajattelin itsekseni. Kuinka osaan kotiin? Jos kysyin Saint-Germain des-Prés'in kellotornia, niin minusta tehdään pilaa. Mahtaisin itse olla harhateille joutuneen kirkonkellon näköinen, joka palaa pääsiäispäivänä Roomasta.