Saadakseni aikaa päätöksen tekoon, pysähdyin teatteri-ilmoituksia lukemaan, tutkien niitä niin hartaan näköisenä, kuin olisin laatinut illaksi näyttämöllistä ruokalistaani. Mutta pahaksi onneksi eivät nuo muuten erinomaisen mieltäkiinnittävät ohjelmat antaneet pienintäkään vihiä Saint-Germain'in kellotornista, ja minä olisin ehkä jäänyt siihen seisomaan tuomiopäivään saakka, ellei Jacques äiti yhtäkkiä olisi ilmestynyt viereeni. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin.
— Mitä, sinäkö se olet, Daniel? Mitä sinä, Jumalan nimessä, täällä teet?
Vastasin huolettoman näköisenä:
— Näethän. että olen kävelyllä.
Kunnon Jacques veikko katseli minua todellisella ihailulla:
— Eikös hän ole jo kuin kotonaan Pariisissa!
Oikeastaan olin sydämestäni iloinen päästessäni hänen turviinsa ja pistin iloisena kuin lapsi käteni hänen kainaloonsa, aivan kuin Lyon'issa, kun isä tuli meitä laivalta hakemaan.
— Mikä erinomainen onni, että tapasimme toisemme! sanoi Jacques. Markiisin ääni on painuksissa, ja kun hän ei onneksi osaa sanella käsiään viittomalla, sain minä lupaa huomiseen asti… Voimme sensijaan tehdä pitkän kävelyretken.
Ja sitten hän vei minut mukaansa. Me lähdimme harhailemaan pitkin
Pariisia käsikädessä ja ylpeinä katsellen ympärillemme.
Nyt kun veljeni on rinnallani, ei katu minua enää peloita. Minä kuljen pää pystyssä ja ryhdikkäänä kuin rakuunahevonen, ja varokoon itsensä se, joka uskaltaa nauraa! Mutta yksi seikka kiusoittaa minua. Jacques katselee minua tuon tuostakin pitkin matkaa niin säälivän näköisenä. En uskalla kysyä, miksi.