Paras Marestangini!
Samaan aikaan kirjeenne kanssa sain Moulinsista sähkösanoman, jossa ilmoitetaan, että Nina tulee takaisin. Oh, kuinka oikein te ennustitte! Hän tulee kotiin tänä iltana, yksin kuten matkustikin ja ilman, että olen tehnyt vähintäkään häntä lepyttääkseni. Nyt vaan pitää valmistaa hänelle rauhallinen ja hyvä olo, ettei hän enää joudu kiusaukseen matkustaa. Olen näinä kahdeksana päivänä, jolloin olen ollut eroitettuna, koonnut hellyyttä ja kärsivällisyyttä varastoon. On ainoastaan yksi kohta, missä olen taipumaton: en tahdo koskaan kodissamme nähdä tuota epämiellyttävää dromedaaria, tuota sinisukkaa vuodelta 1820, joka on antanut sisarentyttärensä minulle yksinomaan siinä toivossa, että vähäinen maineeni olisi hänelle hyödyksi. Voitteko ajatella, rakas Marestangini, että heti naimisemme jälkeen tuo ilkeä akanrähjä aina on asettunut vaimoni ja minun välillemme, aina tulla kyttyröittänyt mukaan, kun olemme tahtoneet' huvitella — kutsuihin, teatteriin, taulunäyttelyihin, seuraelämään, maalle, sanalla sanoen; kaikkialle. Ihmetyttääkö siis teitä, jos minulla on ollut vähän kiire lähettää hänet takaisin Moulinsiin, omaan hyvään kaupunkiinsa? Niin,' ystäväni, ei kukaan voi aavistaa kuinka paljo pahaa sellainen epäilevä vanha, elämää tuntematon laho voi saada aikaan vasta perustetussa kodissa. Se, josta tässä on kysymys, on ahtanut vaimoni pikku päähän koko joukon karsaita, vanhettuneita, eriskummallisia mielipiteitä — rococo-tunteellisuutta paimenromaanien ajoilta. Hänelle olin ainoastaan; runoilija, sellainen runoilija, joita nähdään vanhoissa nimikorteissa, laakeriseppeleissä, lyyra lonkalla, hiukset kaikkien taivaan tuulten heiluteltavana ja runoilija-takki samettikauluksineen. Ja tuollaiselle miehelle oli hän luvannut sisarentyttärensä ja voittehan hyvin ymmärtää, että Nina raukkani täytyi tuntea itsensä odotuksissaan pettyneeksi. Muuten ymmärrän, että olen käyttäytynyt pölkkymäisesti tuota rakasta lasta kohtaan. Se on, kuten sanotaan, minä olen tahtonut käydä tietäni kiirehtien, minä olen peloittanut häntä. Hänen hiukan ahdashenkinen ja vinoon viety kasvatuksensa — kiitos luostarin ja tädin tunteellisten houreiden — pitää minun hiljaa ja huomaamatta tehdä toiseksi ja maalaistottumukset kyllä hijoutuvat ajanollen. No, voihan tuon kaiken vielä tehdä hyväksi kun hän tulee takaisin. Niin, rakas ystäväni, hän tulee takaisin! Tänä iltana menen ja kohtaan hänet asemalla ja me käännymme kotiin käsikädessä, sovitettuna ja onnellisena!
Henri de B.
Nina de B. tädillensä Moulins'issa.
Hän odotti minua asemahuoneella hymyillen ja avonaisin sylin, niinkuin olisin tullut kotiin ihan tavalliselta matkalta. Voithan ymmärtää että minä otin sen vastaan kylmimmällä naamalla. Tuskin olimme tulleet kotiin kun jo sulkeuduin huoneeseeni, söin päivälliseni yksin, teeskennellen olevani väsynyt. Ja niin suljin minä oven sekä lukolla että salpaimella. Hän yritti luokseni ja sanoi hyvää yötä avaimen reijästä, mennen matkoihinsa varpaisillaan, ilman vihaa ja itsepäisyyttä ja se minua kovin kummastutti. Tänään aamupäivällä kävin M. Petitbryn luona, joka antoi minulle perinpohjaisia toimintaohjeita kuinka minun pitää käyttäytyä — kellonlyönti, paikka, todistajat — ooh, rakas täti, jos tietäisit kuinka minua peloittaa yhä enemmän, kun se hetki lähestyy! Hänen vihansa on niin kauhea — jopa silloinkin kun hän on kiltti kuten eilen, säteilevät hänen silmänsä. Hyvä, minä tulen voimakkaaksi kun ajattelen sinua, rakas täti.
Muuten on se, kuten M. Petitbry sanoo, ainoastaan epämiellyttävä silmänräpäys, joka pian menee ohi. Sitte tulemme me molemmat — sinä ja minä — jälleen aloittamaan entistä rauhallista ja onnellista elämäämme.
Nina de B.
Sama samalle.
Rakas täti, kirjoitan sinulle sängyssäni sen hämmästyttävän tyhjiin menneen, kauhean kohtauksen perästä. Kuka olisi uskonut asian saavan sellaisen käänteen? Olin ottanut huomioon kaikki varokeinot. Olin ilmoittanut Marthalle ja hänen siskollensa. Heidän piti tulla kello yksi, jonka hetken olin valinnut sitä suurta kohtausta varten kun juuri olemme nousseet pöydästä ja palvelijat korjaavat pois tähteitä mieheni kirjoitushuoneen edessä sijaitsevassa ruokasalissa. Aamulla jo olivat patterini valmiina — yksi tunti sormiharjoituksia pianolla, sitten "Luostarin kellot" ja kaikkia muita kappaleita, joita hän inhosi. Se ei estänyt häntä työskentelemästä, eikä vähintäänkään suututtanut häntä. Sama kärsivällisyys aamiaispöydässä. Ruoka oli huonoa, pelkkiä jäännöksiä ja sokeria ruuassa, jota hän ei voi suvaita. Ja sinun olisi pitänyt nähdä minun toalettiani! Siivekäs viiden vuoden vanha leninki, pieni musta silkkinen esiliina, kähertämätön otsatukka. Katsoin häneen — etsin hänen silmistään vihastumisen merkkejä, esimerkiksi hyvin tunnettuja suoria poimuja kulmakarvojen välissä, jotka hän aina tapaa saada pienimmästäkin kiusasta. Mutta ei, ei mitään. Näytti melkein siltä kun mieheni olisi pilattu. Hän sanoi rauhallisesti vähän surunvoittoisella äänellä: "Sinä olet muuttanut kampaustasi?"
Minä tuskin vastasin, sillä minä en tahtonut käydä liian hätäisesti asiaan ennenkuin todistajat olivat tulleet ja sitäpaitsi tunsin itseni, kummallista kyliä, rauhattomaksi ja vapisin jo edeltäpäin siitä kohtauksesta, jonka aijoin panna toimeen. Lopuksi, annettuani muutamia tavallista vihaisempia vastauksia, nousi hän pöydästä ja meni huoneeseensa. Aivan vavisten seurasin minä häntä. Kuulin ystävieni asettuvan pikkusaliin ja Pierr'in tulevan ja menevän, asettelevan laseja ja hopeoita. Hetki oli tullut. Minun täytyi johtaa hänet tahalliseen pahoinpitelyyn ja se onnistuisi minulle hyvin helposti kaiken sen jälkeen, mitä aamulla olin tehnyt häntä ärsyttääkseni.