Kun menin hänen kirjoitushuoneeseensa, olin otaksuttavasti, hyvin kalpea. Tunsin olevani leijonan luolassa. Ajattelin: "Jospa hän tappaa minut!" Mutta hän ei näyttänyt niinkään vaaralliselta loikoessaan siinä sohvalla sikari suussaan.
"Häiritsenkö sinua?" kysyin kaikkein ivallisimmalla äänelläni.
"Et! Näethän etten työskentele", vastasi hän rauhallisesti.
Minä jatkoin ilkeästi: "Sehän onkin harvoin kun sitä teet!"
Hän vastasi aina hyvin hiljaa: "Sinä erehdyt, ystäväni. Minä päinvastoin työskentelen hyvin paljo. Meidän ammattimme on niitä, joissa työskennellään työkappaleen olematta aina kädessä."
Minä: "No, mitä sitte todellakin teet? Aah, varmaankin — minä tiedän — runonäytelmääsi, sitä jota olet jo jauhanut kahden vuoden ajan! Olihan se hyvä, että vaimollasi oli rahoja — nyt voit laiskotella niin paljo! kun tahdot."
Uskoin hänen hyökkäävän ylös. Ei, ei ollenkaan. Hän tuli ja tarttui
aivan hiljaa käsiini.
"Vai niin, se on ennallaan? Pitääkö meidän yhä elää sotajalalla? Miksi
olet tullut takaisin?"
Tunnustan, että tulin hänen hellästä ja surullisesta äänestänsä hieman liikutetuksi, mutta silloin ajattelin sinua, täti raukka, sinun ohjeitasi, kaikkia hänen hairahduksiansa ja se antoi minulle kuntoa. Minä mietin mitä katkerinta ja enimmän pistävää voisin hänelle sanoa — niin, mitä tiesin? Sanoin olevani epätoivoinen siitä kun olin mennyt kirjailijan kanssa naimisiin, että kaikki ihmiset Moulinsissa surkuttelevat minua, että kaikki minun ystävättäreni olivat menneet naimisiin virkamiesten kanssa, säännöllisiä, vaikutusvoimaisia hyvässä asemassa olevia miehiä — ja hän sitävastoin — jospa hän edes ansaitseisi rahaa! Mutta ei, hän tekee työtä kunnian vuoksi!
Moulinsissa ei kukaan ollut kuullut puhuttavan hänestä, Pariisissa vihellettiin ulos hänen kappaleensa. Hänen kirjojaan ei myydä j.n.e. Minä tulin ihan pois suunniltani keksimistäni ilkeyksistä. Hän katsoi minuun kylmän vihaisesti vastaamatta. Luonnollisesti sai tämä kylmyys minut vielä enemmän suunniltani. Minä olin niin lämmennyt etten enää tuntenut omaa ääntänikään, joka oli kohonnut kaikuvimpaan diskanttiin ja viimeiset sanat minä kiljuin hänelle — en nyt enää muista mitä se oli, jotain pahaa ja hurjan ilkeätä — turtuneissa korvakalvoissani suhisi. Nyt olin varma, että M. Petitbry tulisi saamaan "tahallisen pahoinpitelynsä". — Kalpeana, yhteenpuristetuin hampain oli Henry ottanut pari askelta minua kohti: "Madame!"