Minun olisi oikeastaan pitänyt lähteä hänen kanssaan, enkä tiedä, mikä minua oikein pidätti, yksinjäämisenkö viehätys vai uusien seikkailujenko toivo. Meri-elämä, kalastajan mökki ja Graziellan kuva pidättivät kai myös osaltaan, vaikka en ollutkaan siitä selvästi tietoinen. Jäämiseeni vaikuttivat kuitenkin eniten huumaava vapauden tunne, ylpeä tietoisuus siitä, että olin 300 tunnin matkan päässä kotimaastani ja täydellisesti oma herrani, ja ennenkaikkea nuoren mielikuvitukseni rakkaus rajattomaan ja tuntemattomaan, johon kätkeytyi lukemattomia mahdollisuuksia.
Me erosimme miehekkään surun vallassa. Hän lupasi palata takaisin heti kun oli saanut täytetyksi pojan ja veljen velvollisuudet. Hän lainasi minulle vielä 50 louisdoria voidakseni täyttää näitten kuuden kuukauden tekemät aukot kukkarossani, ja matkusti pois.
3.
Tämä hänen lähtönsä, ero ystävästä, joka oli ollut minulle kuin vanhempi veli nuoremmalle, jätti minut yksinäisyyteen, joka hetki hetkeltä eneni vajottaen minut kuin kuiluun. Kaikki ajatukseni, tunteeni ja sanani, jotka ikäänkuin tuulettuivat vaihtaessani niitä hänen kanssaan, jäivät nyt sisimpääni, hautuivat siellä, tulivat apeiksi ja kasaantuivat sydämelleni painoksi, jota en enää kyennyt nostamaan pois. Tämä kaupungin melu, joka ei vähääkään kiinnittänyt mieltäni, ihmispaljous, josta ei kukaan tuntenut nimeäni, huoneeni, jossa ei kenenkään katse kohdannut silmääni, tämä ravintola-elämä täydellisesti outojen ihmisten parissa, äänettömät ateriat yhäti uusien, välinpitämättömien ihmisten vieressä, kirjat, jotka olin sadasti lukenut ja joitten liikkumattomat kirjaimet toistivat minulle samat sanat samoissa lauseissa samalla kohtaa — kaikki tuo, mikä Roomassa ja Napolissa ennen retkeilyjämme, ennen kesäistä kulkuri- ja maankiertäjäelämäämme oli ollut minusta niin erinomaista, tuntui nyt hitaalta kuolemiselta. Sydämeni valtasi syvä surumielisyys.
Muutamia päiviä laahasin tätä alakuloisuutta mukanani kadulta kadulle, teatterista teatteriin, kirjan sivulta toiselle voimatta ravistaa sitä itsestäni; vihdoin sai se täydellisen ylivallan. Tulin sairaaksi ja koti-ikävä alkoi vaivata minua. Pääni tuntui raskaalta, jalkani eivät enää kannattaneet. Olin kalpea ja voimaton. Ruoka ei enää maittanut. Hiljaisuus teki minut surulliseksi, hälinä taasen koski; öisin en saanut unta ja päivisin lojuin vuoteellani haluttomana ja kykenemättömänä nousemaan ylös. Äitini vanha sukulainen, ainoa ihminen, joka olisi minusta vähän välittänyt, oli lähtenyt Abruzzeille, 30 tunnin matkan päähän Napolista, perustaakseen sinne jonkinlaisen tehtaan. Lähetin sanan lääkärille; hän saapui, katseli minua, koetti valtimoani ja sanoi, ettei minua vaivaa mikään. Itse asiassa vaivasi minua sellainen tauti, johon hänen lääkkeensä eivät pystyneet, sairaus oli sielun ja mielikuvituksen sairautta. Hän poistui. En häntä sen koommin nähnyt.
4.
Seuraavana päivänä tunsin itseni niin huonoksi, että mietin, mistä voisin saada vähän apua ja myötätuntoa, jos en enää voisi nousta ylös. Köyhä kalastajaperhe Margellinassa johtui ehdottomasti mieleeni, minun täytyi siellä vielä olla hyvässä muistossa. Lähetin palveluspoikani Andrean luo ja käskin hänen sanoa hänelle, että nuorempi vieraista herroista oli sairas ja pyysi puhutella häntä.
Pojan saapuessa sinne oli Andrea Beppinon kanssa merellä ja vanha iso-äiti kaloja myymässä Chiajan satamassa. Graziella oli pikku veljiensä kanssa yksin kotosalla. Hän tuskin malttoi uskoa nämä erään naapurivaimon huostaan ja pukea päälleen uusimman procidalaiskuosisen hameensa, lähteäkseen heti seuraamaan poikaa, joka näytti hänelle kadun ja vanhan luostarin ja vei hänet rappukäytävään.
Kuulin ovelleni hiljaa koputettavan. Ovi avautui kuin näkymättömän käden työntämänä: Graziella seisoi edessäni. Nähdessään minut pääsi häneltä tuskan huuto. Hän astui muutaman askeleen vuodettani kohti, sitten hän pysähtyi, kädet ristissä esiliinalla, pää kallellaan, koko asento osoittaen sääliä. "Kuinka hän on kalpea", puheli hän hiljaa itsekseen, "kuinka hän on muuttunut näinä muutamina päivinä! Ja missä toinen on?" jatkoi hän kääntyen ympäri ja etsien silmillään huonetoveriani. "Hän on matkustanut pois", kerroin hänelle, "ja minä olen aivan yksinäni ja outona Napolissa." — "Matkustanut!" huudahti hän. "Ja jättänyt teidät yksinäisenä ja sairaana tänne! Eikö hän sitten rakastanut teitä? Ah, olisinpa minä ollut hänen sijassaan, en suinkaan olisi matkustanut; enkä minä kuitenkaan ole teidän veljenne ja tunnenkin teidät vasta myrskyn jälkeen."
5.