Selitin hänelle sairastuneeni vasta ystäväni lähdettyä. "Vai niin", huudahti hän vilkkaasti ja jatkoi puoleksi leikkisällä puoleksi nuhtelevalla äänellä: "ja ystäviänne Margellinassa ette ole ollenkaan ajatelleet. Ah, minä ymmärrän", ja hänen äänensä oli surullinen ja hän silmäsi pukuaan, "mehän olemme köyhiä ihmisiä, ja teitä olisi hävettänyt, jos olisimme tulleet tähän kauniiseen huoneeseen. Mutta se on yhdentekevää!" jatkoi hän pyyhkien silmiään, jotka yhä katselivat kalpeata otsaani ja voimattomana riippuvia käsivarsiani, "vaikka olisitte halveksineetkin meitä, olisimme sittenkin tulleet." — "Graziellaparka", vastasin minä, "Jumala varjelkoon minua halveksimasta niitä, jotka minua rakastavat."
6.
Hän istahti vuoteeni viereen, ja me aloimme puhella.
Hänen äänensä sävy, hänen iloinen katseensa, hänen käytöksensä rauhallinen luonnollisuus, hänen lapsellinen ulkomuotonsa ja saaristolaismurteensa, noitten ihanien päivien muisto, jotka olin hänen kanssaan viettänyt procidalaisessa auringonpaisteessa, jota nyt tulvasi synkkään huoneeseeni hänen otsaltaan, hänen ruumiistaan, hänen jaloistaan, — tuo kaikki herätti minut vähitellen uneliaisuudestani ja kärsimyksestäni, niin että katsellessani ja kuunnellessani häntä tunsin itseni melkein parantuneeksi. Niin, minusta tuntui kuin olisin heti hänen lähdettyään huoneesta voinut nousta ja käydä. Hänen läsnäolonsa teki minulle niin hyvää, että koetin mahdollisimman mukaan pitkittää keskustelua ja pidättää häntä tuhansilla tekosyillä peljäten, että hän lähtisi liian pian pois ja veisi mukanaan hetkellisen hyvinvointini.
Hän palveli minua muutamia tunteja ilman pelkoa, teeskenneltyä ujoutta ja väärää häpeäntunnetta kuin sisar veljeään, ajattelematta, että olin mies. Hän kävi ostamassa minulle appelsiineja. Hän purasi kuoreen kauniilla hampaillaan saadakseen sen irti ja pusersi sormillaan hedelmän mehun lasiini. Sitten otti hän pienen hopearahan, joka mustassa nauhassa oli riippunut hänen kaulallaan ja jonka hän oli piiloittanut poveensa, ja kiinnitti sen neulalla vuoteeni valkeaan esirippuun. Hän vakuutti minulle, että pyhäinkuvan voima tekisi minut pian terveeksi. Kun sitten päivä alkoi kallistua iltaan, jätti hän minut palaten kuitenkin vielä kaksikymmentä kertaa ovelta vuoteeni luo kuullakseen, enkö tarvinnut mitään ja muistuttaakseen, että kaikin mokomin ennen nukkumistani hartaasti rukoilisin kuvan edessä.
7.
Sainko sitten hermojeni rauhoittumisesta kiittää kuvaa ja niitä rukouksia, jotka hän epäilemättä itse sille lähetti, vaiko hänen kasvoillaan kuvastuneen lempeyden ja osanoton rauhoittavaa vaikutusta tai sitä viehättävää huvia, jonka hänen olentonsa ja keskustelunsa minulle soivat — lyhyesti sanoen: heti hänen lähdettyään vaivuin rauhalliseen, syvään uneen.
Herätessäni seuraavana aamuna ja nähdessäni appelsiininkuoret huoneeni lattialla sekä Graziellan tuolin vuoteeni vieressä samassa asennossa, mihin hän oli sen jättänyt niinkuin hän heti jälleen siihen istahtaisi, nähdessäni pienen hopearahan, joka mustassa silkkinauhassa riippui esiripussani ja kaikki muut hänen läsnä-olonsa ja naisellisen huolenpidon merkit, jota niin kauvan olin kaivannut, tuntui minusta ensin, unen vallassa kun vielä olin, kuin olisi äitini tai joku sisaristani ollut eilisiltana luonani. Vasta saatuani silmäni oikein auki ja tultuani vähitellen täysin tajuihini, muistui mieleeni Graziellan olento sellaisena kuin hänet eilen olin nähnyt.
Aurinko paistoi niin kirkkaasti, lepo oli vahvistanut jäseniäni niin suuresti, huoneeni yksinäisyys painoi niin raskaana sydäntäni ja tarve jälleen kuulla tuttuja ääniä oli niin pakoittava, että nousin heti ylös, vaikka olinkin vielä heikko ja voimaton. Syötyäni ylijääneet appelsiinit nousin corricoloon ja annoin viedä itseni Margellinaan.
8.