Mutta hänen luonnollinen koreiluhalunsa oli niin vapaa keimailusta ja ylpeydestä, että hän, niinpian kuin pyhä toimitus oli ohi, kiireimmän kautta riisui yltään runsaat koristuksensa, pukeutui jälleen karkeaan, viheriään liiviinsä ja puna- ja mustaraitaiseen kattuunihameeseensa, sekä pisti jalkoihinsa puukengät, jotka sitten koko päivän kopisivat laattealla katolla.
Jos eivät hänen ystävänsä tulleet häntä noutamaan tai hänen serkkunsa ei seurannut häntä kirkkoon, saatoin minä häntä usein ja odottelin häntä pylväseteisen portailla. Kun hän sitten astui ulos, kuulin jonkinlaisella persoonallisella ylpeydellä kuin olisi hän ollut sisareni tai morsiameni, kuinka hänen suloinen olentonsa herätti ihastunutta supinaa nuorten margellinalaisten merimiesten tai hänen toveriensa keskuudessa. Mutta hän ei huomannut mitään, hän näki joukosta vain minut hymyillen minulle jo ylimmältä portaalta, teki sitten nopeasti viimeisen ristinmerkkinsä vihkiveteen kastetuilla sormillaan ja astui kainona, katse maahan luotuna alas portaita, joitten päässä minä odotin.
Näin saatoin häntä juhlapäivinä kirkkoihin, aamuin ja illoin, ja tämä oli hänen ainoa, hurskas huvinsa. Tällaisina päivinä pidin tarkoin huolta siitä, että pukuni mahdollisimman paljon muistutti saaren nuorten merimiesten vaatepartta, ettei kukaan olisi tuntenut minua, ja että sain käydä nuoren tytön veljestä tai sukulaisesta.
Muina päivinä ei hän lähtenyt ulos. Minäkin olin taas vähitellen ryhtynyt lukuihini ja omaksunut erakkotapani, joista minua jonkun verran pidätti vain Graziellan suloinen ystävyys ja asemani talossa. Luin kaikenkielisiä historioitsijoita ja runoilijoita. Usein kirjoitin, koettaen milloin italian milloin ranskankielellä suorasanaisessa ja runomuodossa lausua ilmi noita sielun ensimmäisiä tunteita, jotka painavat sydäntämme siksi kunnes kirjoitettu sana poistaa painon.
Sana näyttää olevan ihmisen ainoa elämäntehtävä, hän näyttää olevan luotu vain tuottamaan maailmaan sanoja niin kuin puu kantaa hedelmiä. Ihminen tuntee tuskaa siihen asti, kun hän saa ilmoille sisimmässään hautuneet ajatukset. Hän ei tunne täysin elävänsä, ennenkuin on nähnyt itsensä töissään. Hengellä on miehuusikänsä niinkuin ruumiillakin.
Olin siinä ijässä, jolloin henki tuntee tarvetta ravita itseään ja voimistua kirjoitetun sanan avulla. Mutta kuten tavallista ilmaantui tämä halu, tämä vaisto aikaisemmin kuin voimat antoivat myöten. Kirjoitettuani olin tyytymätön työhöni ja heitin sen inholla pois. Kuinka monta yöllä kirjoittamaani tunnelma- ja ajatuskatkelmaa joutuikaan sirpaleiksi revittyinä Napolin tuulten ja aaltojen saaliiksi. Näin ilman tuskaa niitten lentävän pois.
16.
Välistä kun Graziella näki minun tavallista vaiteliaampana ja tavallista kauvemmaksi aikaa sulkeutuvan huoneeseeni, pujahti hän salavihkaa sinne keskeyttääkseen alituisen lukemiseni ja työskentelyni. Hän hiipi ääneti tuolini taakse ja nousi varpailleen nähdäkseen olkapääni ylitse, mitä luin tai kirjoitin, vaikkei hän sitä ymmärtänytkään; sitten tempasi hän nopealla liikkeellä kirjan pois tai kiskasi kynän sormistani ja juoksi pois. Minä ajoin häntä takaa katolle vähän suutuksissani, mutta hän vain nauroi. Sitten annoin hänelle anteeksi, vaikka hän nuhteli minua vakavasti kuin äiti.
"Mitä on tuo kirjapahanen tänään niin kauvan sanonut silmillenne?" torui hän kasvoillaan puoleksi leikkisä, puoleksi totinen ilme. "Eivätkö nuo mustat, inhoittavalle vanhalle paperille painetut merkit koskaan taukoa teille puhumasta? Ettekö nyt jo osaa aivan tarpeeksi tarinoita kertoaksenne meille joka sunnuntai-ilta ja vaikka joka ilta vuoden mittaan sellaisia kuin sekin, jonka tähden sain niin paljon itkeä? Ettekö sitten huomaa, ettei se tee teille hyvää? Olette vallan kalpea ja surkean näköinen, kun niin kauvan luette ja kirjoitatte! Eikö ole paljon hauskempi puhella minun kanssani, joka ilmielävänä seison edessänne ja jonka te voitte nähdä, kuin päivät läpeensä noitten sanojen ja varjojen kanssa, joita ette voi nähdä eikä kuulla? Ah, Jumala, miksi en ole yhtä viisas kuin nuo kirjan lehdet! Silloin puhuisin koko päivän kanssanne ja sanoisin teille haluamanne tiedot niin ettei teidän tarvitsisi turmella silmiänne ja polttaa niin paljon öljyä." — Sitten piiloitti hän kirjani ja kynäni ja toi minulle merimiestakkini ja hattuni pakoittaen minut lähtemään ulos virkistyäkseni.
Tottelin häntä nyrpeänä, vaikka samalla ihastuksissani.