Neljäs luku.
1.
Tein taas pitkiä kävelymatkoja kaupungille, satamaan, maaseudulle, mutta nämä yksinäiset retket eivät enää tehneet minua surulliseksi kuten ensimmältä Napoliin paluuni jälkeen. Vaikka ei kukaan ollut jakamassa nautintoani, iloitsin yksinänikin sydämellisesti kaupungin, rantojen, meren ja taivaan katselemisesta. Yksinäisyyden tunne ei enää painostanut minua. Syvennyin yhä enemmän itseeni keskittäen sydämeni ja ajatuksieni voimia. Tiesinhän ystävien ajatusten ja katseiden seuraavan minua ihmisjoukossa tai yksinäisillä teillä, tiesin, että kotiin palatessani saisin osakseni sydämellistä myötätuntoa.
En ollut enää kuten vanha iso-äiti oli sanonut, vieraitten pesien ympärillä räpyttelevä lintunen, olin nyt kuin lintu, joka kotoiselta oksaltaan tosin lentää pitkälle, mutta tuntee hyvästi paluumatkan. Koko entinen kiintymykseni ystävääni oli nyt vaihtunut Graziellaan. Tämä tunne oli vielä elävämpi, voimakkaampi ja hellempi kuin häntä kohtaan tuntemani. Edellinen tuntui vain tottumuksen ja olosuhteiden aiheuttamalta, jälkimmäinen oli kuin kasvanut omasta itsestäni, oman vapaaehtoisen valintani kautta.
Se ei ollut rakkautta: en tuntenut kiihkoa enkä mustasukkaisuutta, minulla ei ollut intohimoisia mielikuvia; tunteeni oli sydämen täyteläistä rauhaa ilman minkäänlaista sielun ja aistien huumausta. Mieleeni ei johtunutkaan toisenlainen rakkaus ja vastarakkaus. En tiennyt, oliko hän toverini, ystäväni, sisareni tai jotain muuta, tiesin vain olevani onnellinen hänen kanssaan samoin kuin hän minun kanssani.
En toivonut mitään enempää enkä toisenlaista. En ollut siinä ijässä, jolloin eritellään tunteita, ja keksitään turhia onnen selityksiä. Olin rauhallinen, kiintynyt ja onnellinen, tietämättä kuinka ja minkätähden; siinä oli minulle kylliksi. Jokapäiväinen yhdyselämä ja ajatusten vaihto solmi yhä lujemmaksi viattoman, suloisen toveruutemme; Graziellan tunne oli yhtä puhdas.
2.
Näinä kolmena kuukautena, jotka olin viettänyt perheen luona ja asunut saman katon alla Graziellan kanssa muodostaen niin sanoakseni osan hänen ajatuksistaan, oli hän jo tottunut katsomaan minua niin eroittamattomaksi sydämestään, ettei hän luultavasti itsekään huomannut, kuinka suuri sija minulla siellä oli. Hänen käytöksessään minua kohtaan ei ollut vähääkään tuota nuorelle tytölle niin tavallista arkuutta, kursailua ja ujostelua, joka ilmenee hänen seurustelussaan nuoren miehen kanssa, ja joka, sen sijaan että se estäisi rakkautta, vain edistää sitä. Hän ei tiennyt, mikä voima piili hänen puhtaassa lapsellisessa suloudessaan, joka nyt oli puhjennut aikaisen kypsyys-ijän täyteen kukkaan, mikä ihastuksen aihe se oli kaikille, mikä vaara minulle. Hän ei huolinut minulta sitä salata enempää kuin pitää sitä esilläkään. Hän ei ajatellut sitä sen enempää kuin sisar ajattelee, onko hän veljensä silmissä kaunis vai ruma. Hän ei minun tähteni asettanut kukkastakaan enemmän tai vähemmän tukkaansa. Hän ei minun vuokseni vetänyt sukkia ja kenkiä paljaisiin jalkoihinsa, kun hän aamuisin puetti pikku veljensä katolla auringonpaisteessa tai auttoi iso-äitiään sinne yön aikaan lentäneitten kuivien lehtien kokoamisessa. Hän tuli minä päivän hetkenä hyvänsä huoneeseeni, jonka ovi oli aina auki, ja istahti yhtä vapaasti kuin Beppino tuolille vuoteeni viereen.
Minä puolestani vietin sadepäivinä monet tunnit kahdenkesken hänen kanssaan siinä huoneessa, missä hän nukkui pienokaisten kanssa ja teki korallityötään. Autoin häntä puhellen ja leikkiä laskien tässä käsityössä, jota hän opetti minullekin. Minä en ollut niin näppärä kuin hän, mutta voimakkaampi, ja sain senvuoksi pikemmin korallin kappaleiksi. Näin saimme työstä kaksinkertaisia tuloksia, ja hän voitti päivässä kahden päivän palkan.
Iltaisin taas, kun lapset ja vanhukset jo olivat vuoteessa, tuli hänestä vuorostaan oppilas ja minusta opettaja. Opetin häntä lukemaan ja kirjoittamaan, annoin hänen tavata kirjoistani ja kuljetin hänen kättään kirjainten piirustamisessa. Kun hänen serkkunsa ei voinut tulla joka päivä, olin minä hänen sijaisenaan. Eikö tuo ontuva, viallinen nuori mies kärsivällisyydestään, lempeydestään ja arvokkaista eleistään huolimatta voinut herättää kylliksi mielenkiintoa ja kunnioitusta oppilaassaan, vai lieneekö tytöllä hänen opetuksensa aikana ollut muuta ajattelemista — ainakin hän hänen kanssaan edistyi paljon hitaammin kuin minun johdollani. Puolet heidän oppitunneistaan kului siihen, että tyttö ilkamoi ja nauroi opettajalleen tai matki häntä. Miesparka oli liian ihastunut oppilaaseensa ja liian ujo nuhdellakseen häntä. Hän teki, mitä tyttö tahtoi, etteivät tämän kauniit kulmakarvat olisi vetäytyneet äkäisiin ryppyihin ja ettei alahuuli olisi pahantuulisesti venähtänyt. Usein pantiin opettaja laskemaan korallisiruja, selvittelemään iso-äidin lankavyyhtiä, tai korjaamaan Beppon verkkoa eikä lukemisesta tullut mitään. Kaikki oli hyvin, kunhan Graziella vain opettajan poislähtiessä hymyili hänelle ystävällisesti ja sanoi jäähyväisensä sillä äänellä, että ne merkitsivät samaa kuin: tervetuloa takaisin!