3.
Minun kanssani sitävastoin otettiin tunnit täydestä todesta. Pitkitimme niitä välistä siksi, kunnes silmämme väsymyksestä painuivat kiinni. Hänen alaspäin taivutetusta päästään, hänen kaulansa etunojoisesta asennosta, hänen tarkkaavaisesta liikkumattomuudestaan ja hänen kasvojen ilmeestään saattoi varsin hyvin nähdä, että lapsi-parka ponnisti kaikki voimansa oppiakseen jotakin. Hän nojasi kyynäspäätään olkapäähäni lukeakseen kirjasta, jonka riveillä sormeni liikkui osoittaen hänelle sanoja. Hänen kirjoittaessaan pidin hänen kättään kädessäni kuljettaakseni huomaamatta hänen kynäänsä.
Hänen tehdessään virheen nuhtelin häntä totisena ja närkästyneenä; hän ei vastannut sanaakaan ja oli itsekin tyytymätön itseensä. Monasti oli hän itkemäisillään, mutta silloin käytin lempeämpää sävyä ja rohkaisin häntä jälleen jatkamaan. Jos hän taas oli lukenut ja kirjoittanut hyvin, oli kiitokseni hänelle paras palkinto. Silloin kääntyi hän punastuen minua kohti, otsallaan ja silmissään ylpeä ilo; minun tuntemani tyydytys oli hänelle rakkaampi kuin hänen oma pieni menestyksensä.
Tavallisesti palkitsin häntä lukemalla muutamia sivuja Paul ja Virginia-kirjasta, jonka hän aina asetti kaikkien muitten edelle, tai myöskin Tassosta muutamia kauniita säkeitä, missä hän ylistää paimenten elämää, joitten keskuudessa Herminia elää tai kuvaa kahden rakastavan epätoivoa ja valituksia. Näiden säkeiden runous sai hänet itkemään ja haaveilemaan vielä pitkät ajat se jälkeen, kun olin lopettanut lukemisen. Runous ei mistään saa voimakkaampaa ja kestävämpää vastakaikua, kuin nuoresta sydämestä, jossa rakkaus juuri on heräämäisillään.
Myöhemmällä iällä sisältää se vain intohimojen muistoja ja kaipausta. Kahtena elämämme aikakautena saa se meidät kyyneliin: nuoruudessa vuodatamme ikävöivän kaihon, vanhuudessa surumielisyyden kyyneliä.
4.
Niin viehättäviä kuin nämä pitkät lampunvalossa ja hiilipannun hyväilevässä lämmössä vietetyt illat olivatkin, eivät ne kuitenkaan herättäneet meissä muita kuin näin lapsellista laatua olevia ajatuksia ja tunteenilmauksia. Minua suojeli melkein kylmä huolettomuuteni, häntä hänen puhdasmielisyytensä ja luottavaisuutensa. Me erosimme yhtä rauhallisina kuin olimme yhtyneetkin, ja pari minuuttia tällaisen pitkän yhdessä-olon jälkeen, nukuimme saman katon alla, vain muutamien askelten päässä toisistamme kuin kaksi lasta, jotka ovat illan yhdessä leikkineet, eivätkä uneksi muusta kuin viattomasta huvistaan. Tätä itsetiedottomien tunteiden rauhaa olisi kestänyt vuosikausia, ellei olisi sattunut tapaus, joka muutti kaiken ja selvitti meille, mitä luonnetta oli se kiintymys, joka tähän saakka oli riittänyt tekemään meidät niin onnellisiksi.
5.
Cecco, se oli Graziellan orpanan nimi, alkoi yhä useammin viettää talvi-iltojaan perheen luona. Vaikka tyttö ei osoittanut hänelle erityistä suosiota, ja vaikka hän paljon useammin oli hänen leikkipuheittensa esineenä, vieläpä serkkunsa suoranaisena leikkikalunakin, oli hän niin lempeä, kärsivällinen ja sävyisä, että hänen ystävällisyytensä pakostakin liikutti tyttöä, jonka silloin tällöin täytyi hänelle hyväntahtoisesti hymyillä. Se oli hänelle kylliksi. Hän oli noita heikkoja, mutta rakastamaan kykeneviä ihmisiä, jotka tuntevat, että luonto ei heille ole lahjoittanut niitä ominaisuuksia, jotka kykenevät herättämään rakkautta, ja jotka sen vuoksi tyytyvät rakastamaan ilman vastarakkautta ruveten sydämensä valitun tai hänen onnensa vapaaehtoiseksi orjaksi. Tämä ei ole rakkauden jaloin, mutta sen liikuttavin ilmenemismuoto, jota samalla kertaa säälii ja ihailee. On inhimillistä rakastaa tullakseen rakastetuksi, mutta rakkaus itsensä vuoksi kuuluu jo melkein enkeleille.
6.