Niin oli myöskin Cecco-paran rakkaudessa, hänen mahdollisimman vähän miellyttävästä ulkomuodostaan huolimatta, jotakin enkelimäistä. Hän ei ollut vähääkään masentunut eikä mustasukkainen Graziellan minulle suoraan osoittamasta tuttavallisuudesta ja suuremmasta suosiosta, hän rakasti minua vain enemmän, koska tyttökin minua rakasti. Hän ei pyytänytkään ensimmäistä tai ainoaa sijaa serkkunsa sydämessä, vaan toista, vaikkapa vain viimeistä: hän oli tyytyväinen kaikkeen. Tehdäkseen hänelle mieliksi ja saadakseen häneltä ystävällisen katseen ja sydämellisen sanan, olisi hän hakenut minut vaikka Ranskanmaan ääriltä ja tuonut hänen luokseen, joka piti minua häntä itseään parempana. Luulenpa, että poika parka olisi minua vihannut, jos olisin tuottanut tuskaa hänen serkulleen.

Tyttö oli hänen kaiken ylpeytensä ja rakkautensa esine. Kenties hän myös, kylmäjärkinen, laskeva ja älykäs kun oli, niinkuin tavallisesti hänen kaltaisensa sairaat ihmiset, vaistomaisesti laski, ettei valtani hänen serkkuunsa ijankaiken kestäisi, että jokin sangen helposti sattuva seikka voisi meidät eroittaa ja että olin muukalainen ja sellaisesta säädystä, joka ei julkisesti voisi antaa tunnustusta procidalaiselle kalastajatytölle; että hänen serkkunsa ja minun välinen suhde jonakin päivänä särkyisi yhtä nopeasti kuin se oli muodostunutkin, että tyttö sitten yksinäisenä, hyljättynä ja lohduttomana jäisi hänelle, että epätoivo pehmittäisi hänen sydämensä, ja että hän, Cecco, sen vihdoin murtuneena, mutta yksinään saisi omistaa. Tämä lohduttajan ja ystävän osa oli ainoa, johon hänellä oli mahdollisuuksia. — Mutta hänen isänsä oli toista mieltä.

7.

Isä, joka tiesi Ceccon kiintymyksen serkkuunsa, kävi usein tätä katsomassa. Ihastuneena tytön kauneuteen ja älyyn sekä ihmetyksissään hänen nopeista edistysaskeleistaan työssään, luku- ja kirjoitustaidossa, oli hän päättänyt naittaa tytön pojalleen, tietäen kuitenkin hyvin, ettei tässä pojan viallisuuden vuoksi voisi tulla kysymykseen kuin järki-avioliitto. Kun poika tavalliseksi työntekijäksi oli verrattain varakas, uskoi hän tätä kosintaa pidettävän suurena onnena, jota vastaan ei Andrealla ja hänen vaimollaan, eipä itse tytölläkään olisi pitänyt olla mitään. Hän oli nyt päättänyt puhua asiansa julki, joko hän sitten toimi Ceccon tieten tai tietämättä yllättääkseen häntä hänen onnellaan.

8.

Joulu-iltana tulin tavallista myöhemmin kotiin ja asetuin paikalleni perheen illallispöytään. Huomasin Andrean ja hänen vaimonsa kasvoissa kylmäkiskoisuutta ja levottomuutta. Katsoessani Graziellaan huomasin hänen itkeneen. Hänen kasvonsa olivat tavallisesti aina niin iloiset ja kirkkaat, että tämä harvinainen murheen ilme kietoi hänet kuin raskaaseen huntuun. Oli kuin olisi hänen ajatuksiinsa ja sydämeensä kasvanut varjo levittäytynyt hänen kasvoilleenkin. Olin kuin kivettynyt uskaltamatta kysyä mitään ihmisparoilta tai puhella Graziellalle pelosta että jo ääneni sävykin voisi tehdä lopun hänen näennäisestä tyyneydestään.

Vasten tavallisuutta vältti hän katsomasta minuun. Hajamielisenä vei hän leivänmurusia suuhunsa ja oli näön vuoksi syövinään; mutta tähänkään hän ei kyennyt. Hän heitti leivänpalan pöydälle, ja ennenkuin vaitelias ateria oli lopussa, nousi hän pöydästä, selittäen vievänsä lapset nukkumaan ja meni huoneeseensa sanomatta edes hyvää yötä vanhemmilleen ja minulle.

Heti hänen poistuttuaan kysyin isältä ja äidiltä, minkätähden he itse näyttivät niin vakavilta ja minkätähden heidän tyttärentyttärensä oli niin surullinen. Nyt kertoivat he Ceccon isän tänään tulleen heidän luokseen ja pyytäneen Graziellaa pojalleen. Tämä oli suuri onni koko perheelle ja tuotti heille paljon rikkautta, sillä Cecco oli varakas ja Graziella, joka on niin hyvä, ottaisi nyt pikku veljet omiksi lapsikseen ja veisi heidät mukanaan; näin olisivat heidän vanhuuden päivänsä turvatut kaikelta puutteelta. He olivat kiitollisina antaneet suostumuksensa tähän liittoon ja ilmoittaneet asian Graziellalle. Tämä ei kuitenkaan ollut tyttömäiseltä ujoudeltaan saanut vastatuksi mitään, ja hänen vaiteliaisuutensa ja kyyneleensä johtuivat siitä, että asia oli tullut niin äkkiarvaamatta ja liikuttanut häntä. Mutta tämä kyllä pian menisi ohi; he olivat Ceccon isän kanssa päättäneet, että häät pidettäisiin heti joulunpyhien jälkeen.

9.

He puhuivat tästä vielä paljon, mutta minä en enää kuunnellut. En ollut koskaan tutkistellut, mitä laatua oli kiintymykseni Graziellaan. En tietänyt, millä tavalla häntä rakastin, oliko tunteeni toveruutta, ystävyyttä, rakkautta, seurustelun aiheuttamaa tottumusta, tai mitään tästä kaikesta. Mutta vain ajatuskin siitä, että tämä sydämellinen suhde, joka melkein huomaamattamme oli kasvanut ja lujittunut välillemme nyt äkkiä katkeaisi, vain ajatuskin, että hän otettaisiin minulta pois ja äkkiä kokonaan annettaisiin toiselle, että hän, joka nyt oli ystävättäreni, sisareni, tulisi minulle vieraaksi ja välinpitämättömäksi, ettei hän enää olisi täällä, etten saisi häntä joka hetki nähdä, ettei hänen äänensä enää kutsuisi minua, etten enää näkisi hänen silmiensä hyväilevää, suloista loistoa, joka niin elähytti sydäntäni ja muistutti minua äidistäni ja sisarestani, teki minulle kipeätä. Sinä päivänä, jona hänen puolisonsa veisi hänet kotiinsa, syntyisi ympärilleni tyhjyys ja syvä yö, kun ei hän enää nukkuisi viereisessä huoneessa eikä koskaan syöksähtäisi huoneeseeni, kun en enää näkisi hänen istuvan työpöytänsä ääressä, kun en kuulisi hänen paljaitten jalkojensa tepsutusta katolla enkä hänen ääntään herätessäni, kun en enää sunnuntaisin saisi saattaa häntä kirkkoon, kun hänen paikkansa veneessä olisi tyhjä, ja minä saisin puhella vain tuulen ja aaltojen kanssa. Kaikki nämä kuvat tähänastisen elämämme suloisista tottumuksista, jotka nyt yht'aikaa tulivat mieleeni ja taas äkkiä häipyivät pois jättäen minut yksinäisyyden kuiluun, selvittivät minulle ensi kerran, mitä seurusteluni nuoren tytön kanssa minulle merkitsi ja näyttivät minulle vain liiankin selvästi, että tunteeni, joka kiinnitti minua häneen, oli voimakkaampi kuin itse olin luullut, oli se sitten ystävyyttä tai rakkautta, ja että Napolissa viettämäni metsäläiselämän tähän asti selittämätön viehätys ei riippunut merestä eikä veneestä, ei vaatimattomasta huoneestani, ei kalastajasta ja hänen vaimostaan, ei Beposta eikä lapsista, vaan yhdestä ainoasta olennosta, joka, kun hän poistuisi talosta, veisi kaiken mukanaan. Niin, jos hän poistuisi nykyisestä elämästäni, ei se enää olisi minkään arvoista. Tunsin sen syvästi. Koko sydämeni oli minulle tähän saakka oudon hämmennyksen vallassa, ja siinä pohjattomassa alakuloisuudessa, joka äkkiä oli vallannut sieluni, olin tuntevinani jotakin rakkauden rajattomuudesta.