10.
Menin ääneti huoneeseeni ja heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelleni. Koetin lukea, kirjoittaa, ajatella ja vaikealla henkisellä työllä hillitä mielenliikutustani. Kaikki oli turhaa! Sisäinen kiihtymykseni oli niin suuri, etten saanut kokoon ajatustakaan ja etten rasittuneitten voimieni tähden saanut unta silmiini. Graziellan kuva ei koskaan ollut näyttänyt niin viehättävältä, ollut niin poistumaton silmieni edestä. Olin nauttinut siitä niinkuin sellaisesta, jonka joka päivä näkee, ja jonka sulouden huomaa vasta sen kadottaessaan. Tänään vasta käsitin hänen kauneutensakin arvon: Olin sekoittanut sen tekemän vaikutuksen häntä kohtaan tuntemaani ystävyyteen, ja siihen samanlaiseen tunteeseen, joka hänen ilmeistään kuvastui minua kohtaan. En tietänyt, että kiintymyksessäni häneen oli niin paljon ihailua, en epäillyt, että hänen hellyydessään olisi ollut vähääkään intohimoa.
En edes tuona pitkänä unettomana yönä saanut selvitetyksi itselleni kaikkea. Tuskani samoinkuin tunteenikin olivat täydellisen hämmennyksen vallassa. Olin kuin äkillisen lamauttavan iskun saanut ihminen, jonka joka paikkaan koskee, vaikka hän ei vielä tiedäkään, mihin isku sattui.
Nousin ylös ennenkuin kukaan talossa vielä oli liikkeellä. En tiedä, mikä vaisto minulle sanoi, että minun vähäksi aikaa täytyisi poistua ja että läsnä-oloni jollakin tavoin häiritsisi perheen pyhyyttä hetkenä, jona sen rauhaa vieraan silmien edessä oli järkytetty.
Lähtiessäni ilmoitin Beppolle palaavani vasta muutamien päivien kuluttua. Seurasin suuntaa, mihin askeleeni sattumalta minut veivät. Kuljin pitkin Napolin satamarantaa, Resinan ja Porticin rantoja, Vesuvion juurta. Sitten otin oppaan Torre del Grecoon. Yöni vietin kivellä San Salvatoren erakkomajan oven edessä, missä asutus loppuu ja tulen alue alkaa. Koska tulivuori taas jonkun aikaa oli ollut levoton ja vähän väliä purki itsestään tuhkapilviä ja kiviä, joitten kuulimme yöllä vyöryvän erakkomajan luona sijaitsevaan laavakuiluun saakka, kieltäytyi oppaani seuraamasta minua kauvemmaksi. Seuraavana päivänä jatkoin yksinäni matkaa; pääsin vain vaivoin viimeiselle huipulle jalkojeni ja kätteni vajotessa syvälle paksuun hiekkaan, jota jalkojeni alta vierähti syvyyteen. Tulivuori jyrisi vähän väliä. Kuumia, vielä punaisia kiviä putoili sinne tänne ympärilleni sammuen tuhassa. Mutta mikään ei voinut minua pidättää. Saavuin aivan kraatteri-aukon partaalle ja istuuduin sinne. Näin auringon nousevan lahden, maaseudun ja Napolin loistavan kaupungin yli. Katsellessani tätä näytelmää, jota ihailemaan niin monet matkustajat satojen peninkulmienkin takaa saapuvat, pysyin kylmänä ja tunteettomana. Tästä valon, meren, rantojen ja talojen kaaoksesta, jota auringonsäteet valaisivat, etsin vain pientä, tummanvihreitten puitten ympäröimää valkeata pilkkua Posilippon kukkulalla, missä luulin eroittavani Andrean talon. Ihminen koettaa turhaan tajuta ja omaksua koko maailmankaikkeuden. Luonto kokonaisuudessaan ei ole hänelle kuin kaksi tai kolme kallisarvoista paikkaa, joihin hän on koko sielullaan kiintynyt. Poistakaa elämästä teitä rakastava sydän, — mitä jää sinne jäljelle? Samoin on laita luonnossakin. Hävittäkää sieltä seutu tai talo, jonne ajatuksenne pyrkivät, jossa muistonne viivähtävät, ja se on vain loistava tyhjyys, jonne katse vaipuu löytämättä pohjaa ja lepoa. Onko siis ihme, että matkamiehet niin erilaisin silmin katselevat luonnon ylevimpiä näkyjä? Jokainen kuljettaa mukanaan oman näkökantansa. Sielussa asuva pilvi voi pimittää ja riistää värin maalta niin kuin taivaankin pilvi. Näytelmä riippuu katselijasta. Olen sen kokenut.
11.
Katselin kaikkea näkemättä mitään. Turhaan astuin kuin mieletön kraatterin pohjaan, pysytellen jähmettyneiden laavamöhkäleitten varassa. Turhaan hypin syvien halkeamien yli, joista nouseva savu ja tulenlieskat olivat tukahuttaa ja polttaa minut. Turhaan katselin kiteytyneestä suolasta ja tulikivestä muodostuneita kenttiä, jotka olivat kuin tulenliekkien värjäämiä gletshereitä. Tunsin yhtä vähän ihailua kuin pelkoakaan, pysyin kylmänä, sieluni oli ja pysyi muualla.
Illalla saavuin jälleen erakkomajalle. Lähetin oppaan pois ja palasin viinitarhojen kautta takaisin Pompeijiin. Vietin kokonaisen päivän kuljeskelemalla tämän hävinneen kaupungin autioita katuja pitkin. Tämä kaksi vuosituhatta vanha hauta, jonka kadut, muistopatsaat ja taide-esineet jälleen olivat päässeet auringon valoon, ei tehnyt minuun suurempaa vaikutusta kuin Vesuviokaan. Olihan Jumalan henkäys jo vuosisatoja sitten pyyhkäissyt pois tämän tuhka-kasan sielun, niin ettei se enää voinut puhua sydämelleni. Astelin tämän muinaisen kaupungin katuja peittävällä ihmistomulla yhtä välinpitämättömänä kuin astutaan tyhjille näkinkengänkuorille, joita meri on kasannut rannoilleen. Myöskin aika on suuri meri, joka tulvii jäännöstemme ylitse. Emme voi itkeä kaikkea. Pitäköön kukin ihminen oman tuskansa, kukin vuosisata oman vaivansa; siinä kyllin.
Jätin Pompeijin ja lähdin Castellamaren ja Sorrenton metsäisiin syvennyksiin. Täällä vietin muutamia päiviä, kuljin kylästä kylään ja annoin vuohipaimenten opastaa itseäni vuortensa kuuluisimmille paikoille. Minua pidettiin maalarina, joka etsii näköalapaikkoja, koska vähän väliä tein muistiinpanoja pieneen, ystäväni lahjoittamaan luonnoskirjaan. Olin vain harhaileva henki, joka liikuskeli milloin siellä milloin täällä tappaakseen aikaa. Minulta puuttui kaikki; oma itsenikin oli kateissa.
En voinut pitemmältä jatkaa tätä elämää. Kun joulunpyhät olivat ohitse ja myöskin vuoden ensimmäiset päivät, joista ihmiset ovat tehneet juhlan, leikeillä ja seppeleillä lepyttääkseen aikaa kuin ankaraa isäntää, kiirehdin takaisin Napoliin. Saavuin sinne yöllä ja olin kahden vaiheilla, mitä tehdä; toisaalta kaipasin Graziellaa, toisaalta pelkäsin kuulevani, etten enää saisi häntä nähdä. Pysähdyin matkalla Marcellinaan tuhat kertaa, jääden jonkun veneen reunalle istumaan.