Muutamien askelten päässä talosta kohtasin Beppon. Nähdessään minut pääsi häneltä ilonhuuto ja hän syöksähti kaulaani kuin nuorempi veli. Sitten vei hän minut veneelleen ja kertoi, mitä poissa ollessani oli tapahtunut.
Kaikki talossa oli muuttunut. Lähdettyäni oli Graziella lakkaamatta itkenyt. Hän ei enää tullut syömään eikä tehnyt korallityötään. Hän sulkeutui koko päiväksi huoneeseensa eikä vastannut kun häneltä kysyttiin, mutta öisin käveli hän katolla. Naapurit sanoivat hänen tulleen hulluksi. Mutta hän, Beppo, tiesi vallan hyvin, ettei asia ollut niin.
Kaiken pahan sanoi Beppo johtuvan siitä, että tyttö vasten tahtoaan tahdottiin naittaa Ceccolle. — Beppino oli tuon kaiken nähnyt ja ymmärtänyt. Ceccon isä kävi siellä joka päivä vaatimassa iso-isän ja iso-äidin lopullista vastausta. Nämä taas kiusasivat lakkaamatta Graziellaa myöntymään. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan ja sanoi mieluummin pakenevansa Geneveen. Se on katoliselle kansalle samaa kuin: ennemmin luovun uskostani, uhkaus, joka on itsemurhaakin pahempi, koska se olisi sielun ijankaikkinen itsemurha. Andrea ja hänen vaimonsa, jotka niin paljon rakastivat Graziellaa, olivat epätoivoissaan hänen vastahakoisuudestaan, jonka vuoksi he menettivät omankin turvatun toimeentulonsa toivon. He vetosivat harmaisiin hiuksiinsa, ikäänsä, puutteeseensa, molempiin lapsiin. Tämä hellytti Graziellaa. Hän alkoi kohdella vähän paremmin Cecco-parkaa, joka tuon tuostakin kävi heillä, istuen nöyrästi serkkunsa ovella ja leikkien pienokaisten kanssa. Hän sanoi hänelle oven läpi hyvää iltaa ja hyvää yötä, mutta tyttö vastasi harvoin sanaakaan. Hän lähti silloin tyytymättömänä, mutta kohtaloonsa alistuneena kotiin ja tuli seuraavana päivänä takaisin. — "Sisareni on kovin väärässä", lisäsi Beppo, "Cecco rakastaa häntä niin suuresti ja on niin hyvä. Hän tulisi niin onnelliseksi. — Tänä iltana vihdoin", lopetti hän, "on hän heltynyt iso-isän ja iso-äidin pyynnöistä ja Ceccon kyynelistä. Hän on raottanut oveaan ja ojentanut Ceccolle kätensä. Cecco on pistänyt hänen sormeensa sormuksen ja tyttö on luvannut huomenna mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta kuka tietää, millä tavalla hän taas huomenna oikuttelee! Ja hän, joka aina ennen oli niin lempeä ja iloinen! Ah Jumala, kuinka hän onkaan muuttunut! Te ette tuntisi häntä enää!…"
12.
Beppino asettui levolle veneeseen. Saatuani näin häneltä kuulla, mitä oli tapahtunut, menin taloon.
Andrea ja hänen vaimonsa olivat yksinään astricolla. He toivottivat minut ystävällisesti tervetulleeksi ja nuhtelivat minua lempeästi pitkästä poissa-olostani. Sitten kertoivat he tuskansa ja toiveensa Graziellan suhteen. "Olisittepa te ollut täällä", sanoi Andrea, "te, jota hän niin suuresti rakastaa, ja jolta hän ei koskaan mitään kiellä, niin olisitte paljon voinut meitä auttaa. Kuinka iloitsemmekaan, siitä että olette taas täällä! Huomenna on häät, joissa teidänkin pitää olla, teidän läsnä-olonne on aina tuottanut meille onnea."
Minua puistatti kuullessani näitten hyvien ihmisten sanat. Jokin ääni sisimmässäni sanoi, että minä päinvastoin olin syynä heidän onnettomuuteensa. Paloin ikävästä nähdä Graziellaa samalla kuitenkin peljäten jälleennäkemistä. Puhuin kovalla äänellä vanhempien kanssa ja kuljin useat kerrat hänen ovensa ohi toivoen hänen kuulleen tuloni, vaikka en uskaltanutkaan puhutella häntä. Hän pysyi kuurona ja mykkänä eikä näyttäytynyt. Vihdoin rauhoituin jonkun verran kuten ainakin kiihtynyt ihminen saatuaan epäilyksen sijaan varmuuden, oli se sitten vaikka onnetonkin. Kaaduin vuoteelleni kuin kuollut. Jäseneni ja ajatukseni olivat niin uupuneet, että heti vaivuin sekavien unien valtaan ja vihdoin unen tiedottomuuteen.
13.
Heräsin useita kertoja. Yöllä oli noussut ukkosilma, joka on niin harvinainen eteläisessä ilmanalassa ja meren rannalla, mutta sitä kauheampi. Salamat leimahtivat lakkaamatta ikkunaluukku jeni raoista ja valaisivat huoneeni seiniä. Tuuli ulvoi kuin nälkäinen koiralauma. Ranta kohisi aaltojen raskaitten iskujen alla niinkuin olisi sinne vyörytetty kallionlohkareita. Oveni heilui ja paukkui tuulessa. Pari kertaa tuntui se avautuvan ja sulkeutuvan itsestään ja myrskyn vinkunan keskeltä olin eroittavinani tukahutettuja valituksia ja ihmisen nyyhkytystä. Pari kertaa olin kuulevinani sanojakin ja nimeäni huudettavan, niinkuin joku hädänalainen olisi rukoillut minulta apua! Kohosin istualleni vuoteessa, mutta en enää kuullut mitään: luulin kuulojani vain myrskyn, kuumeen ja unien aiheuttamaksi ja vaivuin uudelleen tiedottomuuteen.
Aamuksi oli myrsky lakaissut taivaan puhtaaksi. Tällä kertaa heräsin todellisiin nyyhkytyksiin ja epätoivonhuutoihin, joihin vanha kalastaja ja hänen vaimonsa olivat puhjenneet Graziellan ovella. Pienokais-raukka oli yön aikana paennut. Hän oli herättänyt lapset ja suudellut heitä tehden samalla merkin, että heidän piti pysyä vaiti. Hänen vuoteellaan lepäsivät hänen kauneimmat vaatteensa, hänen korvarenkaansa, kaulaketjunsa ja hänen omistamansa pienoinen rahasumma.