Seisoessani rannalla sattuivat katseeni Procidan saareen, joka aaltojen sinen keskeltä hohtaa sinne kuin kilpikonnan kuori. Ajattelin vaistomaisesti siellä Graziellan kanssa viettämiäni ihania päiviä. Silloin välähti mielessäni ajatus. Muistin että nuorella tytöllä siellä oli samanikäinen ystävätär, joka oli erään naapurissa asuvan talonpojan tytär. Hän oli ollut aina eri tavalla puettuna kuin muut hänen toverinsa. Olin eräänä päivänä kysynyt syytä tähän ja saanut vastaukseksi, että hän oli nunna, vaikkakin hän asui vanhempiensa luona jonkinlaisessa väliasemassa kirkon ja luostarin välillä. Hän oli näyttänyt minulle luostarinsa kirkonkin.
Mieleeni tuli nyt ajatus, että jos Graziella on tahtonut vihkiytyä Jumalalle, hän ensin on tullut ystävättärensä luo, uskonut asiansa tälle ja pyytänyt häntä avaamaan hänelle luostarinsa ovet. En antanut itselleni aikaa sen enempää punnita asiaa, vaan riensin mikäli jalat kannattivat Puzzuoliin, joka on lähinnä Procidaa sijaitseva pieni kaupunki ja josta aina saa sinne veneitä.
Vähemmässä kuin tunnissa olin Puzzuolissa. Juoksin satamaan ja maksoin kaksinkertaisen palkan kahdelle soutajalle, että he veisivät minut Procidaan myrskyävästä merestä ja myöhäisestä illasta huolimatta. He irroittivat veneensä, minäkin tartuin airoihin. Me saimme vaivoin kierretyksi Cap Misenen, mutta kahden tunnin kuluttua olin saaren rannassa ja lähdin yksinäni, hengästyneenä ja väristen keskellä pimeyttä ja talvimyrskyä kiipeämään Andrean majalle vieviä pitkiä portaita.
16.
Jos Graziella kerran on tällä saarella, sanoin itselleni, on hän saman luonnollisen vaiston pakoituksesta, joka ajaa linnun pesälleen ja lapsen isänkotiin, tullut tänne. Jos hän ei enää ole täällä, on hän ainakin jättänyt jälkeensä joitakin merkkejä, jotka johtavat minut hänen nykyiseen olinpaikkaansa. Jos taas en löydä häntä, enkä jälkeäkään hänestä, on kaikki hukassa; silloin ovat jonkun elävän hautausmaan portit ijäksi sulkeneet sisäänsä hänen nuoruutensa.
Olin noussut viimeiset portaat tämän kauhean epäluulon vallassa. Tiesin, mihinkä kallionrakoon vanha äiti lähtiessämme oli kätkenyt avaimen. Työnsin syrjään muratin ja pistin käteni sinne. Sormeni hapuilivat pelokkaasti avainta, jonka kylmän raudan kosketus olisi ollut toivojeni hukka.
Avain ei ollut siellä! Minulta pääsi tukahutettu ilohuuto; lähdin hiljaa pihamaalle. Ovet ja akkunaluukut olivat suljetut, mutta luukkujen raoista kajastava, viikunapuun lehdillä värjyvä heikko valonhohde ilmaisi minulle, että asunnossa paloi lamppu. Kuka toinen olisi voinut löytää avaimen, avata oven ja sytyttää lampun kuin joku oman talon väestä? Olin nyt aivan varma siitä, että Graziella oli vain parin askeleen päässä minusta ja minä vaivuin polvilleni portaitten viimeiselle astimelle kiittääkseni hyvää enkeliä, joka oli johtanut minut hänen luokseen.
17.
Talosta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laskin korvani kynnykselle ja olin nyt kuulevinani sisältä, toisesta huoneesta hengitystä ja huokauksia. Ravistin hiljaa ovea niinkuin tuuli olisi sitä liikutellut saranoillaan, herättääkseni näin vähitellen Graziellan huomion, ettei äkillinen ihmisäänen kuuleminen olisi häntä säikäyttänyt kuoliaaksi. Hengitys pysähtyi. Lausuin nyt, levollisimmalla ja lempeimmällä äänelläni hänen nimensä. Talon sisästä kuului vastaukseksi heikko huudahdus.
Lausuin uudelleen hänen nimensä ja rukoilin häntä avaamaan oven ystävälleen, veljelleen, joka yön ja myrskyn läpi, hyvän enkelinsä johtamana oli tullut häntä etsimään, pelastamaan hänet epätoivosta, tuomaan hänelle perheen anteeksiannon ja noutamaan hänet takaisin velvollisuuksiinsa ja onneen, iso-äitiparkansa ja rakkaitten pienokaisten luo.