"Jumalani, hän se on! hän huutaa nimeäni, se on hänen äänensä!" huudahti hän raskaasti.
Nyt huusin hänelle vielä lempeämmin: "Graziellina!" tämä oli muuan hyväilynimiä, jonka olin antanut hänelle laskiessamme leikkiä keskenämme.
"Oi, hän se todellakin on", huusi hän. "Minä en erehdy! Jumalani! Hän!"
Kuulin hänen nousevan kuivilta lehdiltä, jotka kahisivat hänen liikkuessaan, kuulin hänen astuvan askeleen ovelle päin avatakseen minulle, mutta sitten heikkoudesta tai mielenliikutuksesta vaipuvan takaisin pääsemättä enää eteenpäin.
18.
Nyt en epäröinyt kauvempaa: kärsimättömyyteni ja levottomuuteni koko voimalla annoin vankalle ovelle vahvan sysäyksen olkapäälläni, lukko murtui ja minä syöksyin sisään.
Pieni lamppu, jonka Graziella oli sytyttänyt madonnan kuvan eteen, valaisi heikosti asuntoa. Minä juoksin toiseen huoneeseen, josta olin kuullut hänen äänensä ja kaatumisensa ja jossa arvelin hänen tajuttomana makaavan. Mutta hän ei ollut tajuton. Voimat olivat vain pettäneet; hän oli vaipunut takaisin vuoteena käyttämälleen kanervakasalle; nähdessään minut pani hän kätensä ristiin. Hänen kuumehohteiset, hämmästyksestä suuret ja rakkauden kirkastamat silmänsä sädehtivät kuin taivaalla välkkyvät tähdet.
Hän yritti kohottaa päätään, mutta se putosi hervottomana takaisin kanerville. Hän oli kuolonkalpea, vain poskilla paloi kaksi punaista pilkkua. Hänen ihana hipiänsä oli kyynelten ja kyyneliin tarttuneen tomun peitossa. Hänen musta pukunsa sulautui yhteen tummanruskean kanervavuoteen kanssa. Vuode oli liian lyhyt ja hänen paljaat, marmorivalkeat jalkansa lepäsivät kylmällä kivipermannolla. Kaikki hänen jäsenensä värisivät vilusta ja hänen hampaansa kalisivat kuin kastanjetit lapsen kädessä. Punainen liina, jonka hän ennen oli kietonut ihanien mustien palmikkojensa ympäri, oli nyt irrallaan ja riippui hunnun tapaisesti otsalta silmille. Näki, että hän siihen kuin kääriliinaan oli kätkenyt kyyneleiset kasvonsa, ja nostanut ne vasta kuullessaan minun ääneni ja yrittäessään käydä avaamaan minulle ovea.
19.
Heittäydyin hänen vuoteensa viereen, otin hänen jääkylmät kätensä omiini ja vein ne huulilleni lämmittääkseni niitä hengitykselläni; silmistäni putosi niille kyyneleitä. Hänen sormiensa suonenvedontapaisesta puristuksesta ymmärsin, että hän oli tuntenut tämän sydämen tervehdyksen ja kiitti minua siitä. Minä riisuin viittani, heitin sen hänen paljaille jaloilleen ja kiedoin ne siihen.