Hän antoi minun toimia seuraten minua vain silmillään, joissa paloi onnellinen haltioituminen, muuten ei hän voinut liikahtaakaan ja makasi kuin lapsi, joka antaa kääriä ja hoitaa itseään. Sitten kävin pistämässä vähän kanervia toisen huoneen pesään sytyttäen ne lampun liekistä, että ilma olisi lämminnyt, ja palasin jälleen hänen vuoteensa ääreen.
"Oi, kuinka minun nyt on hyvä", alkoi hän hiljaisella, vienolla, yksitoikkoisella äänellä niinkuin olisivat hänen keuhkonsa menettäneet kaiken voiman ja saaneet aikaan vain yhden ainoan äänen: "Turhaan tahdoin sen peittää itseltäni, turhaan tahdoin sen sinultakin ikuisesti peittää! Minä voin kuolla, mutta en rakastaa ketään muuta kuin sinua. He ovat tahtoneet antaa minulle sulhasen, mutta sinä olet sieluni rakastettu! En tahdo tässä maailmassa kuulua kenellekään toiselle, sillä olen salaisesti antanut itseni sinulle! Sinun maan päällä tai Jumalan taivaassa! Tein tämän lupauksen sinä päivänä, jolloin ymmärsin, että sydämeni oli sairas sinun tähtesi. Tiedän kyllä olevani vain köyhä tyttö, jonka ajatukset eivät saa edes jalkojasi hiipaista. Sentähden en olekaan koskaan vaatinut, että sinä minua rakastaisit. En koskaan kysykään, rakastatko sinä minua. Mutta minä, minä rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua!" — Ja koko hänen sielunsa näytti keskittyneen näihin sanoihin. "Ja nyt halveksi minua, pilkkaa minua ja polje minua jaloillasi. Tee minusta pilaa, jos tahdot, kuin mielipuolesta, joka rääsyissään kuvittelee olevansa kuningatar. Tee minut vaikka koko maailman naurun alaiseksi! Sanoisin sittenkin: Niin, niin, minä rakastin häntä, niinkuin tekin olisitte minun sijassani tehneet, olisitte kuolleet tai rakastaneet häntä!"
20.
Olin painanut silmäni maahan uskaltamatta niitä kohottaa peljäten, että katseeni näin suureen antaumukseen vastaisi joko liian paljon tai liian vähän. Mutta hänen sanoessaan nämä viimeiset sanat nostin pääni, jota olin painanut hänen käsiään vasten ja sopersin muutamia sanoja.
Hän painoi sormensa huulilleni. "Anna minun sanoa kaikki", pyysi hän, "olen nyt niin onnellinen, enkä enää epäröi. Jumala itse on antanut minulle selvän merkin. Kuule:
"Kun eilen koko yön taistelin itseni kanssa ja itkin ovellasi, kun sitten pakenin kotoa ja myrskyssä saavuin tänne, en luullut enää koskaan näkeväni sinua, ja pidin itseäni kuolleena, joka menee omaa hautaansa kohti. Huomenna, päivänkoitteessa piti minusta tulla nunna. Kun eilen illalla saavuin saarelle ja kolkutin luostarin ovelle, oli liian myöhäistä, se oli jo suljettu. Sitä ei enää avattu minulle. Tulin sitten tänne viettääkseni vielä yhden yön isäni kodissa ja suudellakseni sen seiniä, ennenkuin astuisin Jumalan huoneeseen ja hautaisin sydämeni. Lähetin erään lapsen mukana kirjeen ystävättärelleni, että hän tulisi huomenna noutamaan minua täältä. Sitten etsin avaimen, sytytin lampun madonnan eteen ja tein lupauksen, viimeisen lupauksen, lupauksen, jossa vielä kyti toivoa epätoivostani huolimatta. Jos sinä joskus rakastat, saat kokea, että sielun pohjalle aina jää heikko kipinä tulta, vaikka luuleekin jo kaiken sammuneeksi. — Oi pyhä suojelus-äiti", sanoin hänelle, "lähetä minulle merkki oikeasta kutsumuksestani, ettei rakkaus minua erehdytä ja että minä todella annan Jumalalle hänelle yksinään kuuluvan elämän.
"Tämä on viimeinen yöni elävitten mailla. Ei kukaan tiedä, missä sen vietän. Aamulla, kun en enää ole täällä, tullaan minua kenties täältä hakemaan. Jos ystävättäreni, jolle olen lähettänyt sanan, ehtii ensimmäiseksi, on se merkki siitä, että minun on toteutettava aikomukseni ja seurattava häntä ijäksi luostariin.
"Mutta jos hän saapuu ennen kuin ystävättäreni! — jos suojelusenkelini lähettää hänet luokseni palauttaakseen minut tuon toisen elämän partaalta — oi, silloin on se merkki siitä, ettet sinä, pyhä suojelus-äiti, minua tahdo, vaan että saan palata kotiin hänen kanssaan ja rakastaa häntä elämänikäni!
"Oi, anna hänen saapua ensimmäiseksi", jatkoin minä. "Tee tämä ihme, jos se on sinun ja Jumalan tahto! Saadakseni tämän suosion annan sinulle lahjan, ainoan, jonka köyhyydessäni voin sinulle antaa. Tässä ovat hiukseni, pitkät hiusparkani, joita hän niin suuresti rakastaa ja jotka hän niin usein on nauraen hajoittanut nähdäkseen tuulen niitä liehuttelevan hartioillani. Ota ne, minä annan ne sinulle, tahdon ne itse katkaista osoittaakseni, etten pidätä mitään itselleni, että pääni jo ennakolta alistuu tuohon toimitukseen, jolla minut huomenna eroitetaan maailmasta."
Sanoessaan tämän, veti hän vasemmalla kädellään silkkisen liinan päästään, tarttui oikealla pitkiin, katkaistuihin palmikkoihinsa, jotka makasivat lehtikasalla hänen vieressään, ja ojensi ne minulle. — "Madonna on tehnyt ihmeen", jatkoi hän kuuluvammalla, suurta onnea kuvastavalla äänellä. "Hän on lähettänyt sinut tänne! Nyt menen, minne sinä tahdot. Hiukseni kuuluvat hänelle, mutta elämäni sinulle."