Minä heittäydyin maahan hänen ihanille mustille palmikoilleen, jotka olivat jääneet käteeni kuin puusta taitettu, kuiva oksa. Minä peitin ne sanattomana suuteloillani, painoin niitä sydäntäni vasten ja kastelin niitä kyynelilläni kuin olisivat ne olleet hautaan laskettava osa hänestä itsestään. Nostaessani sitten katseeni häneen, näin hänen kohottavan viehättävää päätään, joka näytti omituisen tyhjältä, mutta oli kuin kaunistunut ja kirkastunut uhristaan. Mustien, epätasaisten hiustukkojen alla, jotka olivat pikemmin repimisen kuin leikkaamisen jälkeä, säteilivät hänen kasvonsa iloa ja rakkautta. Hän oli minusta kuin särkynyt, nuoruutta kuvaava patsas, jonka sulouden ja kauneuden ajan tuottamat tuhot vain yhä selvemmin toivat esiin, liittäen ihailuun liikutuksen tunnetta. Tämä uhri, tämä rakkaudesta minuun tehty kauneuden itsemurha koski sydämeeni ja koko olemukseeni niin valtavasti, että heittäydyin hänen jalkoihinsa painaen otsani maahan.
21.
Oi, tunteeni ei kuitenkaan ollut oikeata, täydellistä rakkautta, se oli vain rakkauden varjoa. Mutta olin vielä liian paljon poika, liian lapsellinen päästäkseni tästä selville. Luulin todellakin, että ihailuni oli niin paljon viattomuuden, kauneuden ja rakkauden arvoista. Sanoin sen hänelle sisäisen liikutukseni synnyttämällä avomielisyydellä, yksinäisyyden, yön, epätoivon ja kyynelten kiihdyttämin tuntein. Hän uskoi sen, koska hänen täytyi se uskoa voidakseen elää ja koska hänellä itsellään oli sydämessään kyllin paljon intohimoa peittääkseen sen puutteen tuhansissa muissa sydämissä.
Koko yö kului näin avonaisessa, mutta lapsellisessa ja puhtaassa keskustelussa kahden olennon välillä, jotka viattomasti paljastavat kiintymyksensä ja jotka mielellään olisivat nähneet tämän yön ja tämän hiljaisuuden kestävän ikuisuuden, ettei mitään vierasta olisi päässyt heidän sydämiensä ja tunnustustensa väliin. Hänen hurskautensa, minun ujo arkatuntoisuuteni ja liikutus, jonka tunsimme sieluissamme, piti kaukana kaiken vaaran. Tällaisen luottamuksen väärinkäytös olisi ollut kahden sielun surma.
Pidin hänen käsiään omissani. Tunsin, kuinka elämä vähitellen palasi. Toin hänelle raitista vettä, jota hän joi kämmenestäni ja jolla hän pesi otsansa ja poskensa. Heitin tuleen uusia oksia ja pidin sitä vireillä; sitten istuuduin kivilattialle myrttikimpun viereen, jolla hänen päänsä lepäsi, yhä uudelleen kuullakseni hänen rakkautensa suloisen tunnustuksen, kuullakseni, kuinka tämä rakkaus oli syntynyt hänen tietämättään puhtaana sisaren rakkautena, kuinka hän ensin oli sitä peljästynyt, mutta sitten jälleen rauhoittunut, kuinka hän vihdoin oli käsittänyt todella minua rakastavansa, kuinka monia salaisia todisteita hän oli minulle antanut rakkaudestaan minun niitä ymmärtämättä, kuinka hän aina joskus oli luullut ilmaisseensa itsensä, joskus taas ollut huomaavinaan, että minäkin häntä rakastin. Hänen muistissaan oli säilynyt kaikki — hetket, liikkeet, hymyilyt, häneltä vahingossa pujahtaneet, heti kuitenkin peruutetut sanat, kasvonilmeittemme tiedottomat tunnustukset ja vivahtelut näinä kuutena kuukautena, kaikki toi se nyt esiin kuten ruoho etelän vuorilla, joilla tuuli on kuljettanut kulovalkeaa, säilyttää palon jälkiä kaikissa niissä kohdissa, joita liekit ovat koskettaneet.
22.
Sitten paljasti hän minulle salaiset haaveilunsa, joissa vähäpätöisimmillekin seikoille annetaan taikauskoinen merkitys ja arvo. Hän niin sanoakseni poisti verhon toisensa jälkeen sielunsa edestä. Hän näyttäytyi minulle sellaisena kuin hän näyttäytyi Jumalalle, luottavaisuutensa, lapsellisuutensa, antaumuksensa koko alastomuudessa. Vain kerran elämässä on sielulla hetkiä, jolloin se täydellisesti valautuu toiseen sieluun, jolloin huulet eivät voi tauota kuiskaamasta, jolloin rakkauden tulkitseminen vihdoin käy niille ylivoimaiseksi ja loppuu epäselvään, hämmentyneeseen soperrukseen kuin nukahtamaisillaan olevan lapsen suudelmat. Minä puolestani en väsynyt kuuntelemasta milloin huoaten, milloin väristen. Joskaan liian hetkellinen ja liian nuori sydämeni ei vielä ollut kyllin kypsä ja rikas itse omatakseen niin hehkuvia, niin jumalaisia tunteita, herättivät nämä tunnustukset siellä niin uuden ja ihanan tunteen, että luulin ne käsittäväni. Oi, mikä hulluus! Minä olin jäätä, hän tulta. Kuvastaessani tätä luulin itse palavani. Mutta yhdentekevää! tuo toisesta toiseen heijastunut säteily näytti lähtevän meistä molemmista ja kietovan meidät saman tunteen ilmakehään.
23.
Näin kului pitkä talvi-yö. Tämä yö oli meidän mielestämme lyhyt kuin ensimmäinen huokaus, josta aavistamme rakkauden olemassa-olon. Päivän koitto oli kuin keskeytys. Aurinko oli jo korkealla taivaan laella ennenkuin sen säteet tunkeutuivat akkunaluukkujemme raoista kalventaen lampun valon. Avatessani oven näin kalastajan koko perheen juosten rientävän portaita ylös.
Nuori procidalainen nunna, Graziellan ystävätär, jolle hän edellisenä päivänä oli lähettänyt sanan ja uskonut aikomuksensa, oli aavistanut epätoivoista sydänsurua ja senvuoksi yöllä lähettänyt erään veljistään Napoliin ilmoittamaan Graziellan sukulaisille hänen päätöksestään. Saatuaan näin tiedon, mistä löytäisivät lapsensa, riensivät he iloiten ja katuen estämään Graziellaa epätoivoisesta teostaan ja noutamaan hänet kotiin vapaana ja heidän anteeksiantonsa saaneena.