27.
Ja kuinka olisi sokeinkaan silmä, sammuneinkaan sydän voinut olla häntä rakastamatta! Hänen kauneutensa näytti kehittyvän päivä päivältä hänen rakkautensa kanssa. Hän ei enää kasvanut, mutta kaikki hänen sulonsa kehittyivät täyteen kukkaansa saattaen eilen vielä olla lapsen, tänään jo täysin puhjenneen nuoren tytön. Hänen hentojen muotojensa ääriviivat muuttuivat silmissä yhä pyöreämmiksi ja suloisemmiksi. Hänen vartalonsa tuli kiinteämmäksi kadottamatta silti joustavuuttaan. Hänen kauniit jalkansa eivät enää yhtä keveästi ja huolettomasti kuin ennen koskettaneet maanpintaa. Hän liikutteli niitä hitaasti ja raukeasti tuon painostuksen vallassa, jonka ensimmäiset rakkauden ajatukset näyttävät tuovan tytön koko olemukseen.
Hänen hiuksensa kasvoivat taas voimakkaasti kuin tuuheat merikasvit, joita kevään lauhkeat aallot hyväilevät. Usein kiersin leikkien hänen suortuviaan sormieni ympäri ja niittasin niitä hänen liivinsä vihreätä miehustaa vasten. Hänen ihonsa muuttui valkeammaksi, ja posket punersivat kuin hänen sormenpäitään värjäävä vaaleanpunainen korallitomu. Hänen silmänsä tulivat suuremmiksi ja ikäänkuin päivä päivältä avautuivat tajuamaan uusia, äkkiarvaamatta ilmaantuneita näkö-aloja. Se oli tuota elämän ihmetystä, joka valtasi Galatean hänen tuntiessaan ensimmäiset vavahdukset marmoriruumiissaan. Hänen asentonsa, liikkeensä ja katseensa tulivat minun läheisyydessäni vaistomaisesti aremmiksi ja kainommiksi. Huomasin sen hyvin ja olin usein itsekin hänen läheisyydessään sanaton ja värisin kautta koko ruumiini. Meitä olisi saattanut pitää kahtena syyllisenä, emmekä kuitenkaan olleet kuin kaksi liian onnellista lasta.
Ja kuitenkin kätkeytyi tähän onneen jonkun ajan kuluttua salainen alakuloisuus, joka silloin tällöin tuli näkyviinkin. Emme oikein tietäneet, mitä se oli. Mutta kohtalo tiesi sen. Se oli aavistus siitä, että saimme olla enää vain vähän aikaa yhdessä.
28.
Usein Graziella, sen sijaan että puettuaan ja kammattuaan pikku veljensä iloisena olisi ryhtynyt työhön, jäi istumaan terrassin suojusmuurin juurelle suuren viikunapuun varjoon, joka kohosi muurin yläreunaan saakka. Hän voi istua siinä liikahtamatta kokonaisen aamupäivän, katse harhaillen etäisyydessä. Kun iso-äiti kysyi, oliko hän sairas, vastasi hän, ettei häntä mikään vaivannut, vaan että hän oli väsynyt jo ennen työn alkamistakaan. Hän ei silloin mielellään vastannut kysymyksiin. Hän käänsi kasvonsa koko maailmalta paitsi minulta. Minua hän katseli kauvan sanaakaan sanomatta. Välistä liikkuivat hänen huulensa niinkuin hän olisi puhunut, mutta hänen sopertelevia sanojaan ei kukaan kuullut. Hänen milloin kalpeat, milloin punastuvat kasvonsa värähtelivät vienosti kuin uinuva vedenpinta, jota aamutuulen ensimmäiset vireet koskettavat. Mutta kun istuuduin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä, kun höyhenkynälläni tai rosmariini-oksalla keveästi kosketin hänen suljettujen silmiensä pitkiä ripsiä, unohti hän kaiken ja alkoi nauraa ja puhella niinkuin ennenkin. Mutta naurettuaan ja laskettuaan leikkiä kanssani tuli hän alakuloiseksi.
Sanoin hänelle välistä: "Graziella, mitä sinä tuntikausia katselet tuolla meren takana? Näetkö jotakin, jota me muut emme näe?" "Näen Ranskanmaan jäävuorten takana", vastasi hän. "Ja mitä kaunista näet Ranskassa?" kysyin edelleen. "Näen erään, joka on sinun näköisesi", vastasi hän, "erään, joka kulkee, kulkee, kulkee pitkin loputonta, valkeata tietä. Hän kulkee taakseen katsomatta yhä edelleen, ja minä odotan tuntikausia, toivoen aina, että hän kääntyisi takaisin. Mutta hän ei palaa." Ja sitten hän kätki kasvonsa esiliinaansa eikä enää nostanut kaunista otsaansa, vaikka olisin mitä hellimmillä nimillä häntä puhutellut. Menin silloin hyvin surullisena huoneeseeni. Koetin lukemalla kääntää ajatukseni toisaalle, mutta hänen kuvansa väikkyi aina silmieni ja kirjan lehden välissä. Kirjan sanat saivat mielestäni äänen ja huokailivat niinkuin hän. Usein lopulta itkin itsekseni, mutta surumielisyyteni hävetti minua, niin etten koskaan kertonut Graziellalle itkeneeni. Tein siinä sangen väärin, yksi ainoakin kyyneleeni olisi tehnyt hänelle niin hyvää!
29.
Muistan erään tapauksen, joka kovasti koski häneen ja josta hän ei koskaan täydelleen toipunut.
Hän oli vähän aikaa sitten tullut hyväksi ystäväksi muutamien ikäistensä nuorten tyttöjen kanssa. Nämä tytöt asuivat eräässä puutarhan pienistä taloista. He paikkasivat ja parsivat vaatteita eräälle kasvatuslaitokselle, jossa kävi nuoria ranskalaistyttöjä. Murat oli perustanut tämän laitoksen Napoliin ministeriensä ja kenraaliensa tyttäriä varten. Nämä nuoret procidalais-tytöt keskustelivat usein alhaalta työnsä äärestä Graziellan kanssa, joka katseli heitä kattonsa suojusmuurin yli. He näyttelivät hänelle nuorilta neideiltä saamiaan kauniita pitsejä, silkkipukuja, somia päähineitä, kenkiä, nauhoja ja kaulahuiveja, jotka heidän korjattuina piti viedä heille takaisin. Siinäkös ihmeteltiin ja ihailtiin, niin ettei huudahduksista tahtonut tulla loppua. Usein noutivat pikku työntekijättäret Graziellan messua tai iltasoittoa kuulemaan Pausilippon pieneen kappeliin. Menin heitä vastaan päivän laskiessa, kun kellonsoitto ilmaisi papin lukevan iltarukousta. Sitten palasimme leikkiä laskien kotiin hiekkaista rantaa pitkin, juoksimme laskevan aallon perässä ja pakenimme sitä kun se jälleen vaahtoon kuohahtaen vierähti jalkoihimme. Ah, kuinka suloinen olikaan Graziella silloin, kun hän somien kullalla kirjailtujen jalkineittensa kastumista peljäten ojennetuin käsivarsin pakeni luokseni kuin olisi hän sydämelläni tahtonut etsiä suojaa yksinpä kateelliselta aalloltakin, joka vähintäin tahtoi kastella hänen jalkansa!