30.
Olin huomannut, että hän jo muutamia aikoja oli hautonut mielessään ajatusta, jonka hän salasi minulta. Hänellä oli salaisia kokouksia uusien ystävättäriensä kanssa. Heillä oli jonkinlainen pieni salaliitto, johon minua ei otettu.
Eräänä iltana luin huoneessani pienen savilampun valossa. Terrassille vievä oveni oli auki, että meri-ilma olisi päässyt sisään. Kuulin liikettä, nuorten tyttöjen kuiskinaa, tukahutettua naurua, sitten pienen valitushuudahduksen, suuttuneita sanoja, ja taaskin naurua, jota seurasi pitkä hiljaisuus. Se tuli Graziellan ja lasten huoneesta. Sen vuoksi en alussa kiinnittänyt asiaan suurta huomiota.
Heidän tukahutetut kuiskauksensa ja salavihkaisuutensa herättivät vihdoin uteliaisuuteni. Laskin pois kirjani, otin lampun vasempaan käteeni ja suojasin sitä oikealla tuulelta, ettei se olisi sammunut. Sitten hiivin hiljaa katon yli ja painoin korvani Graziellan huoneen ovelle. Siellä kuljettiin edestakaisin, kahisteltiin, laskostettiin ja oiottiin kankaita, kilisteltiin sormustimia, neuloja ja saksia, solmittiin nauhoja, soviteltiin koristeita; koko huone oli täynnä raikkaitten äänien säestämää touhua. Olin kuullut usein tällaista äitini kodissa, kun sisareni valmistautuivat tanssiaisiin.
Mutta huomenna ei Pausilippossa tietääkseni ollut juhlaa. Graziella ei sitäpaitsi koskaan vaatetuksen avulla kohottanut kauneuttaan. Hänellä ei huoneessaan ollut edes peiliä. Hän käytti vesiastiaa kuvastimenaan, tai minun silmiäni.
En voinut enää vastustaa haluani päästä salaisuuden perille. Painoin polvellani ovea, joka antoi myöten. Ilmestyin kynnykselle lamppu kädessä.
Nuorilta ompelijattarilta pääsi huuto ja he pakenivat kuin lintuparvi huoneen joka nurkkaan. Käsissään pitivät he vielä syyllisyytensä todisteita: mikä neulaa ja lankaa, mikä saksia, mikä kukkasia, mikä nauhoja. Mutta Graziella, joka istui keskellä huonetta pienellä puutuolilla ja oli äkillisestä ilmestymisestäni aivan jähmettynyt, ei voinut paeta. Hän oli punainen kuin granaatti. Hän painoi alas silmäluomensa uskaltamatta, katsoa minuun; hän tuskin uskalsi hengittää. Kaikki vaikenivat ja odottivat, mitä sanoisin. En sanonut mitään. Olin itsekin liian hämmästynyt ja tuijotin äänettömänä edessäni olevaa näkyä.
Graziella oli riisunut yltään raskaan, villaisen pukunsa, procidalaisen liivinsä, joka on rinnan kohdalta avonainen, että nuori tyttö voisi vapaasti hengittää ja lapsi päästä elämän lähteilleen, kullalla kirjaillut, puukorkoiset jalkineensa, joihin hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt ja pitkät, kuparipäiset hiusneulansa, jotka kokosivat hänen mustat hiuksensa hänen päälaelleen kuin raakapuu purjeen ympärilleen. Hänen rannerenkaan kokoiset korvarenkaansa olivat huolimattomasti viskatut vuoteelle aamupuvun viereen.
Tuon kauniin kreikkalaisen puvun asemasta, joka sopii niin hyvin köyhälle kuin rikkaallekin ja joka lyhyine hameineen, uurrettuine liiveineen ja avonaisine hihoineen antaa täyden vapauden ja liikuntokyvyn naisruumiille, olivat Graziellan nuoret ystävättäret hänen pyynnöstään pukeneet hänet erään luostarissa asuvan hänen ikäisensä ja kokoisensa ranskalaisen neidin vaatteisiin ja koruihin. Hänellä oli silkkipuku, punainen vyö, valkea röyhelö, tekokukilla koristettu tukkalaite, siniset satiinikengät ja ohuet silkkisukat, joitten läpi hohti hänen pyöreitten nilkkojensa luonnollinen väri.
Hän oli tuossa asussaan, jossa olin yllättänyt hänet, yhtä hämmentynyt kuin jos hän alastomana olisi joutunut alttiiksi miehen katseille. En voinut irroittaa katsettani hänestä, mutta ei ainoakaan liike, huudahdus tai hymy antanut ilmi tunteitani tuon puvunvaihdoksen johdosta. Kyynel nousi silmääni. Olin heti ja liian hyvin ymmärtänyt lapsiraukan ajatuksen. Hän häpesi eroitusta omansa ja minun asemani välillä ja oli tahtonut koettaa, voisiko minulle läheisempi vaatetus lähentää kohtaloitamme silmissäni. Hän oli tehnyt tuon kokeen tietämättäni, ystävättäriensä avulla, toivoen voivansa äkkiä ilmestyä eteeni kauniimpana ja enemmän kaltaisenani kuin mitä hän saaren yksinkertaisessa, säätynsä mukaisessa puvussa luuli olevansa. Hän oli erehtynyt. Äänettömyyteni antoi hänelle siitä aavistuksen. Hänen kasvoissaan ilmeni toivotonta kärsimättömyyttä, hän melkein itki, ja tämä paljasti minulle hänen salaisen aikomuksensa ja pettymyksensä.