Hän oli hyvin kaunis nytkin, ja hänen tarkoituksensa olisi vielä monin verroin pitänyt kaunistaa häntä silmissäni. Mutta hänen kauneutensa oli kuin kidutuspenkillä. Hän muistutti Correggion neitseitä, jotka marttyyrirovioonsa sidottuina koettavat verhoutua kahleisiinsa päästäkseen pakoon julkeita, heidän puhtauttaan loukkaavia katseita. Kuinka nämä hetaleet kiduttivatkaan Graziella-raukkaa! Mutta hän ei ollut, kuten ensi näkemältä olisi voinut luulla, turhamaisuuden marttyyri. Hän oli rakkautensa marttyyri.

Nuoren ranskalaisen luostarikoululaisen vaatteet, joihin hänet oli puettu, ja jotka epäilemättä oli tehty kolmeneljätoista vuotiaan koulutytön hintelää vartaloa ja kaitoja olkapäitä varten, olivat liian ahtaat meren ja päivänpaisteen tyttären täyteläiselle vartalolle ja pyöreille olkapäille. Puku ratkeili hartioitten, rinnan ja vyötäisten kohdalta kuin sykomorin kuori, joka halkeilee kevään väkevien mehujen pakoituksesta. Turhaan olivat nuoret ompelijattaret pistelleet nuppineuloja sinne tänne pukuun ja röyhelöön, luonto oli tytön joka liikkeellä revellyt kangasta. Paljas kaula ja käsivarret hohtivat monin paikoin silkin repeämistä. Karkea paita pääsi esiin voittaen silkin ja pitsien vastarinnan ja muodosti räikeän vastakohdan hienolle silkille. Käsivarret, joita lyhyet ja ahtaat hihat vaivoin suojasivat, tunkivat esiin kuin punertava perhonen halkeavasta kotelostaan. Jalat, jotka olivat tottuneet olemaan paljaina tai väljissä kreikkalaisissa jalkineissa, pingoittivat lujasti nyöritettyjä satiinikenkiä. Pitsiverkko ja tekokukat, jotka vaivoin pitivät koossa hiuksia, nostivat koko suuremmoisen tukkalaitteen vielä ylemmäksi, antaen suloisille, tällä tavalla vääristetyille kasvoille omituisen julkean sävyn, joka kainoudesta punastuvien poskien kanssa muodosti mitä oudoimman ja viehättävimmän vastakohdan.

Hänen asentonsa oli yhtä hätääntynyt kuin hänen kasvonsa. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, etteivät kukat olisi pudonneet päälaelta ja koko asu joutunut epäkuntoon. Hän ei voinut kävellä, kun ahtaat kengät puristivat hänen jalkojaan ja tekivät hänen askeleensa viehättävän epävarmoiksi. Hän oli kuin aurinkoisen meren viaton Eeva, joutuneena ensimmäisen keimailunsa satimeen.

31.

Silmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa hiljaisuus. Lopuksi astuin askeleen häntä kohti, enemmän kiusaantuneena kuin huvitettuna tästä luonnon halventamisesta. Huulillani väreili hieman ivallinen hymy ja katseeni oli puoleksi moittiva, puoleksi leikillinen; olin vain vaivoin tuntevinani hänet hänen uudessa asussaan. "Sinäkö se olet Graziella?" sanoin. "Voi, kukapa voisi tuota pariisilaisnukkea uskoa kauniiksi procidalaistytöksi! Etkö tosiaankaan häpeä", jatkoin hieman kovakouraisesti, "tuolla tavoin tärvellä sitä Jumalan lahjaa, joka on niin ihana luonnollisessa puvussaan? Turhaan sinä ponnistelet, et koskaan tule olemaan muuta kuin meren tytär, jonka hiuksien ihanimpana koristeena on kauniin aurinkosi säteet. Tällaiset häkkilinnun höyhenet eivät koskaan sovellu meripääskylle."

Nämä sanat vihloivat hänen sydäntään. Hän ei käsittänyt kuinka äärettömän paljon parempana pidin meren pääskystä ja kuinka häntä jumaloin. Hän luuli, että minä en uskonut hänen koskaan voivan tulla minun maani ja heimoni kaunotarten kaltaiseksi. Hän ajatteli, että kaikki hänen ponnistuksensa tullakseen minun tähteni kauniimmaksi ja estääkseen silmiäni näkemästä hänen alhaista säätyään, olivat turhat. Hän puhkesi äkkiä kyyneliin, ja istuutuen vuoteensa laidalle, kasvot kätkettyinä käsiinsä, pyysi vihaisella äänellä, että ystävät tulisivat vapauttamaan hänet noista inhottavista hetaleista. "Tiesin kyllä", nyyhkytti hän, "olevani vain köyhä procidalaistyttö. Mutta ajattelin, että jos muuttaisin vaatteita, ei sinun tarvitsisi niin paljon hävetä minua, jos joskus seuraisin sinua maahasi. Näen nyt, että minun on jäätävä sinne, missä olen ja kuoltava siellä, missä olen syntynyt. Mutta sinun ei olisi pitänyt moittia minua siitä."

Tämän sanottuaan repi hän halveksien kukat ja korut yltään, viskasi ne vihaisena kauvas luotaan ja tallasi niitä jaloillaan syytäen niille moitteita ja soimauksia, kuten hänen iso-äitinsä oli syyttänyt laivan siruja haaksirikon jälkeen. Sitten hän riensi minun luokseni ja sammutti lampun kädestäni, että en kauvempaa näkisi häntä tuossa puvussa, joka ei minua miellyttänyt. Tunsin tehneeni väärin laskiessani hänestä niin rohkeasti leikkiä. Pyysin häneltä anteeksi. Sanoin toruneeni häntä ainoastaan sen vuoksi, että pidin häntä procidalaisessa puvussaan tuhat kertaa kauniimpana kuin ranskalaisessa. Se oli totta. Mutta pisto oli kerta kaikkiaan annettu. Hän ei kuunnellut minua, vaan nyyhkytti yhä edelleen. Ystävättäret riisuivat häneltä puvun, enkä nähnyt häntä ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli taas saarelaispuvussaan. Mutta hänen silmänsä olivat punaiset kyynelistä, jotka leikinlaskuni oli maksanut hänelle yön kuluessa.

32.

Näihin aikoihin alkoi hän epäillä kaikkia Ranskasta saamiani kirjeitä peljäten, että ne kutsuisivat minut takaisin. Hän oli niin rehellinen ja petokseen kykenemätön, vaikka oma elämä oli kysymyksessä, ettei voinut niitä hävittää. Mutta hän pidätti niitä itsellään välistä yhdeksänkin päivää ja kiinnitti ne kullatulla neulalla madonnan kuvan taakse, joka riippui seinällä hänen vuoteensa vieressä. Hän ajatteli, että pyhä neitsyt heltyisi ja suojelisi rakkauttamme muuttamalla ihmeen kautta kirjeitten sisällön, niin että paluukutsut muuttuisivat käskyiksi jäämään hänen luokseen. Huomasin kaikki nuo pienet hurskaat petokset, ja ne tekivät hänet entistä rakkaammaksi minulle. Mutta hetki lähestyi!

33.