Miksi kulki Gunvor täällä kaikkien näiden pikku ihmisten keskuudessa, jotka eivät voineet sallia hänelle hänen sielunsa ylhäisyyttä? — — Miten hän rakasti Gunvorin silmien säihkyvää ivaa, hänen suunsa hienoa ylenkatsetta, hänen päänsä korkeutta — ja sydämen lauhduttavaa lempeyttä, jota riitti kaikille! Hän oli luonnon suurta aatelia — ainoa laillinen — ja se oli itse pitänyt huolta, ettei niin jalo vesa tullut hävitetyksi! — —
Huone oli käynyt hämäräksi. Tummanvihreä valo hiipi sinne. — Ulkopuolella vaipui lehto unelmiin, ja väkevä, höystetty höyry tunkeutui sisään. Se puhui tuhansin kielin, ja veri kulki raskaasti suonissa. — — —
Sitten horjui rohkeus — ja se, mikä muistutti hänen äitiänsä.
Hän asettui niin, ettei nähnyt nurkkaan, missä äidin valokuva riippui seinällä sen lippaan kohdalla, jossa aapiskirja oli.
Vilvoitella itseänsä — — kylmissä, puhtaissa ruusuissa!
Hän istui katse jäykkänä. Miksi ei Gunvor tullut tänne, tahi miksi hän tuli?
— — Miten oivallista, ettei tunne itseänsä! Sillä tavalla saa suloisimmat yllätykset!
Tietysti hän oli vilpitön, totuuttarakastava ihminen, joka oli tuntenut itsensä loukatuksi siitä, että Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi luoda erään, jonka nimi oli Svein Torgersen! Ja hän oli pannut hyvin pahaksi, että hänet sijoitettiin tänne Heröön, ja vielä päälliseksi tällä tavalla! Se oli saattanut hänet pahalle mielelle. Sinä päivänä, jona Torgersen tuli, ahdisti häntä niin, ettei voinut mihinkään ryhtyä. — —
Niin sattui päivää myöhemmin, että nuo kaksi tulivat tänne vierailemaan. Silloin hän tuli sanomattoman hyvälle mielelle; hän varsin nautti, että Svein Torgersen oli olemassa!
Jumala paratkoon, jos tuntisi itsensä, eivät sellaiset nautinnot tulisi kysymykseen! — — —