Ja hän joi. Se antoi hänelle makeutensa, lämmitti hänen verensä, täytti hänen sydämensä halun. — —
Aivan niin, hänen vanha äitinsähän se antoi hänelle virkistysjuoman, hän, tuo kuolemattoman voimakas, joka sekoittaa verta rypäleeseen ja täyttää sen voimallansa. —
— — Mikä tuoksu virtasi läpi ikkunan, metsän ja villien kukkien, ja meren tuoksu! Oli niin tyyni, niin unelmanhienon hiljaista!
Ei käynyt päinsä mennä ulos häiritsemään — ja mihin hän menisi! Eikö ollut tämä se turvallinen paikka, jonka hän oli etsinyt itsellensä elämän takaa?
Kyllä hän tahtoi avomielisesti tunnustaa, että oli rohjennut rakastaa nuorta Inger-rouvaa ja ajatellut, että se menisi ohitse yhtä helposti kuin monesti ennen! Mutta siitä illasta, jolloin hän näki, mikä loistava, valkea joutsen hän oli, ja ensi kerran ymmärsi, että olisi loukkaus mennä sanomaan hänelle, että hän rakastaa häntä — siitä illasta lähtien oli hän ollut toinen ihminen. Hänestä tuntui kuin tuo hieno, lemuava naisellisuus olisi vihassaan polttomerkillä leimannut hänet. Ja hän oli kadottanut rakkautensa naisia kohtaan, oli tullut araksi. — — —
Sillä naisen rakkauden arvoiseksi, rakkauden sellaisena kuin hän sen oli nähnyt, kuin Inger sen hänelle näytti, sielukkaan, lumivalkoisen, säteilevän ihanan — hän ei koskaan tullut, se oli aina liidellyt hänen ohitsensa kuin perhonen, jota hän ei voinut tavoittaa. — —
Ihmiset sanoivat hänestä, että hän oli sekä naisvihaaja että naistenrakastaja — niin kummallinen hän oli kokonaisuudessaan. Hän voi olla tyytyväinen mikäli saattoi. — — —
Ei ollut totta, että hän olisi löytänyt oman tuvallisen paikkansa; hän kulki kuin muukalainen ja etsi sitä, jota ei tulisi löytämään. Täällä kotona oli vain Miina Jöns! Miina Jönsin laita oli, kuin hän olisi saanut kiinnityksen elämään. Hän istui tuolillansa ikäänkuin ei tulisi kysymykseen, että hänen pitäisi nousta siitä! Mahtoiko hän, tuomari, sille mitään? Hän itse se niin tahtoi! Miksei hän saisi olla rauhassa? — — —
Hän kohotti kultaista viiniä valoon päin. Polttavaa halua, kaihomieltä, sairaalloista ikävää ilmeni tuon hyvinmuodostuneen, hiukan veltostuneen suun ympärille, ja syvät, väsyneet silmät tulivat äkkiä teräviksi ja loistaviksi.
Miten hän oli jalon ylpeä, tuo Herön nuori äiti! Niin jalon ylpeä ja korkeavartaloinen, niin säihkyvän puhdas ja suloinen! Kuin viinin kulta, kun valo sattuu siihen. — — —