Oli juhannusyö.
Hän oli vetänyt tuolinsa ikkunan ääreen, joka antoi lehtoon päin. Oli juhannusyö, tonttuäiti tanssi tonttuisän kanssa, haltija vuorenväen kanssa, ja kaikki hiidet ja menninkäiset olivat liikkeellä tekemässä ilveitänsä.
Jospa hän vain tietäisi, mikä piti häntä valveilla!… Luonnollisesti keksisi aina jotakin, mutta eikö ollut parasta antaa ihmisten hoitaa itseänsä? Hän oli aina tullut hyvin toimeen, ja onneksi ei ollut ketään ihmistä, joka häntä liikutti.
Tuliko tuo aina lehdosta? Oliko se pienien tassuttelevien tonttujen kahinaa, jotka tulivat tänne eivätkä voineet antaa hänen olla? Merkillistä, miten ne kyselivät ja tutkistelivat! — ja täytyihän hänen vastata; pikkuväki ei koskaan anna perään! — —
Mikä ihmeen kaunis, valoisa suviyö! Kuin morsian se kulki hiipien! Kulki ja sipsutteli kevein askelin ja antoi luvan puhua kaikesta! — — —
Sellainen hiljainen, valoisa juhannusyö ei nukuttavaksikaan ole!
Mutta miten ne saattoivat kysellä, nuo kääpiöt! Muistiko hän Inger Juellia? Taivaan Jumala, tokko hän muisti! Eikö hän ollut ostanut Ignotoansa vain siksi, että se muistutti häntä?
Nyt löi kello… nyt taas! Vanha pöytäkello se oli, jonka sointi oli pehmeä, hopeankirkas kuin naisen ääni. Se kertoi, että hetkinen ajasta taas oli rientänyt hänen ohitsensa.
No niin, olihan hän tottunut siihen: — mutta koska oli juhannusyö, saattoi hän paneutua lepäämään hetkiseksi. — — —
Lähtisikö hän soutelemaan? Nyt! Ja säikyttäisi linnut tänä pyhänä yönä! Se ei yksinkertaisesti käynyt laatuun! Entä lehtoon? Ei sinnekään, olihan yö noiden kunnianarvoisten tonttujen. Hän voisi aivan tyynesti jäädä viininsä ääreen. Jumalat eivät milloinkaan tuhlaa lahjojansa; miten rohkeni hän pyytää enempää kuin sellaista viiniä?