— — Siirtää vuoret! Hän? Paljon mahdollista, oli hän sanonut, minä en vain voi sietää sitä. Ja hän oli sen sanonut tehden tuon hänelle ominaisen pienen voimakkaan suunliikkeen.
Ne vain voisivat menettää rohkeutensa, ne, joihin ylsi hänen vihansa, ei, vaan syvä, myötätuntoinen katseensa, joka oli omiaan nostamaan ihmisiä syvyyden kuilusta! Onneksi oli muita keinoja.
Hän kohotti lasinsa hillityllä paatoksella:
Oi jalo rypäle, mi loistat! Sä ystävä oot vilpitön, mi kai vaan kuolon pelvon poistat! — — —
Hän ei muistanut enempää… Mitä hän olisi tahtonut sanoa? Hän hymyili ja joi. Kuka se tänne tuli? — — —
Hän kallistui takaisin tuoliinsa.
— — "Kuka sinä olet? Luonnon aurinko ja pimeys asuu silmissäsi, sinä olet aallon ja pitkän rannikon lapsi, merenhenki asuu sinussa, ja suvensuloista on kuulla sinun nauruasi, Herön Gunvor! Mutta otsasi tahtoo sitä, mikä on mahdotonta!" — — —
— — Miten hänen ympärillänsä lauloi, vaikk'ei hän ollut hyvällä tuulella. Se tuli lehdosta.
Hän oikaisihen suoraksi. Ei, hän ei pitänyt tästä; hän surkutteli Edmund Falckin monimutkaista järjestöä; — — mitä oli tekeillä?
Aivot eivät voineet muistaa mitään, mutta hermot voivat. Ne tiesivät, että jossakin siellä sisässä oli haava, mikä saattaisi aueta… ja kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mikä oli herpoutunut — mutta se oli kylliksi.