— — Lorua, eihän ollut kysymys siitä! Suu aukeni hurmauksessa, pää painui.
— — Onnellisuuden maan kuningatar hän oli. Hänen temppelissään oli rauhallista holvien alla… valkeita perhosia, kylmiä ruusuja! Kun hän seisoi… virtasi hänen hiuksiinsa valo pyhäkön lampusta, ja hänen ruumiinsa viivoista soi hiljaa kuin hymisisi viulunkieli.
Hän kohotti vain päänsä ja silloin palasi ihmisiin rohkeus.
— — Mitä hän, Falck, oli kuullut jostakin ruusulajista? Kun se kasvaa, on sillä sametintapainen näkymätön harso lehtien ympärillä. Jos siihen koskee vaikka kuinka äkkiä, vaikka vain keveimmittäin sormellaan hipaisten — niin on se poissa! Eikä voi nähdä, mitä meni, ainoastaan että jotakin on poissa, sillä kukka on sairas. Se kuolee! — — —
— — Minä kysyn häneltä, ja hän sanoo, että se on rakkaus, hän sanoo, että Korkeassa Veisussa on: "Minä vannotan teitä, te Jerusalemin tyttäret, älkää herättäkö rakkautta, ennenkuin sillä itsellä on se halu." — — —
Juuri sen hän, Falck, oli tehnyt, hermot sen muistivat; hän oli riisunut ruusun, tappanut lumivalkoisen perhosen — — —
— — Monen tyrannin täytyi istua lattialla, mutta se, jonka ei tiedetty, kantoi kruunua! Ne ovat Syrakin sanoja, hän näkee asiat niinkuin ne ovat! — —
Ruhtinatar hän oli, luonnon armoitettu; — — mutta miksi herätti hän aina hänessä tuon ihmeellisen, kotoisen tunteen, mikä panee ihmiset uneksimaan? Sellaisen sanomattoman, kalvavan kaipauksen! — — —
Tuliko se lehdosta? Se seisoo tuossa ja supattaa!
— — Saattoiko hän aavistaa, mitä hän tahtoisi sanoa?