Ei mitään! Hän ei aavista sitä, ihmiset eivät tiedä mitään toisistaan. —
Juhannusyön unelmia! Luonnollisesti ovat ne niitä!… Ne saattavat ihmiset niin kummalliselle mielelle. Hän oli kuullut kukon laulun! Se oli saanut hänen oikean, vanhan minänsä tulemaan esille itkemään katkerasti. — —
Joutavia! Se, joka tietää, että seuraa tuska, kun kiinnittää sydämensä johonkin, se tekee kuin sarvikuono: vetäytyy jälleen yksinäisyyteen. Ja rakas Jumala, hän ei ole milloinkaan rukoillut onnea, ainoastaan hiukan rauhaa hän on toivonut — —
— — Saarni suhisi pihalla, sumu laskeutui yli niittyjen, päivä sarasti utuisesta kaukaisuudesta. Hän näki, miten koivut kultautuivat, pitkin joenvartta loistivat kukkaset sammalessa; siellä seisoi valkea metsänneito ja nyökkäsi. Pyhän Olavin valo oli sytytetty. — —
Verkalleen, vastustamattomasti hiipi häneen jälleen tuo syvä hervottomuus, auttamaton surumielisyys. — — —
Ja aurinko yleni tervehtien: hyvää huomenta!
Ei, hän ei ole kotona! Äkillisen raivon valtaamana hän kavahti seisoalleen, sulki ikkunan ja laski varjostimen alas.
On kesäilma. Pienet, matalat huoneet loistavat pitkin rantaa. Vuorilla on kalliokalaa, kuivuupaikat ovat täyteen ripustetut, ja ranta-aittojen edessä keitetään hylkeenrasvaa.
Tympeä, oksettava katku leviä ylt'ympäri, sekoittuu turpeen savuun ja hauran käryyn ja tunkeutuu huoneiden väliin, kunnes tulee maatuuli ja painaa sen merelle.
Meri on tyyni päivään asti, jolloin merituuli tulee ja kohtaa kaakkoisen salmessa. Silloin syntyy taistelu, niin että pikku laineet heräävät maan puolella, ja edessä nousevat aallot korkeina. Jos tohtori Torgersen on silloin kotona, lähtee hän aina vesille koettelemaan kuusihankaista.