— "Sitä ei teidän tarvitsekaan tehdä. Te puhutte parhaiten silloin kuin olette vaiti; — mitä olette esimerkiksi sanonut nyt, kun olette istuneet tuossa ääneti? Te vaaditte meiltä luonnollisena asiana, että meidän tulee olla ihmisiä. Sen, joka kuuluu etäiseen kultakauteen, sen te vaaditte meissä olevaksi synnynnäisinä peruskäsitteinä. Te vaaditte, että tulee olla puhdas, ei ainoastaan ensimmäisellä kynnyksellä, vaan jokaisessa veripisarassa. Ja itse olette, niinkuin teillä ei olisi aavistustakaan siitä kauheasta syyllisyydentunteesta, josta on seurauksena, ettei koskaan voi tehdä mitään täydellistä."
Hänen äänensä oli vihainen, kiivas, melkein nuhteleva.
Miksi tahtoi hän heitä kanssaan ongelle, kun oli niin huonolla tuulella?
Gunvor katsoi miettiväisesti eteensä ja hänen kasvonsa punastuivat hitaasti.
Oliko Falck kuullut, mitä ihmiset hänestä itsestään sanoivat? Luuliko hän, että Gunvorkin…
Oliko Gunvorkin joskus sanonut jotakin, joka saattoi loukata häntä?
Gunvor nousi äkkiä, pakollisesti. — "Niin", sanoi hän alakuloisena, "minulla on myöskin tuo syyllisyydentunne…"
— "Teillä? Oh, tyhjää puhetta. Te olette niin alkuperäinen, että voisitte suorastaan olla suuren maaemon tytär, ilman mitään syyllisyyden painamien ihmispolvien väliasteita, joilta me perimme sellaisen tunteen… Mitä te siis mietitte, rohkenen kysyä?"
Gunvor ei pitänyt hänen leikkisästä äänenpainostaan, sillä tämä oli vakavaa; jokin oli loukannut Falckia.
Gunvor katseli miettiväisenä eteensä. — "Oh, minun mielestäni vain… — joskus minusta tuntuu kuin kaikki, jotka kärsivät, odottaisivat minua tulevaksi. Ja te ymmärrätte, ettei minulla olisi aikaa… ja etten koskaan tahdo panna kiveä lähimmäiseni taakkaan. Kysymys on vain elää niin, ettei saa verta käsiinsä."