Gunvor puhui puoleksi Falckista poiskääntyneenä; hänen matalassa, värähtelevässä äänessään oli kiivasta, syvää tunnetta ja jotakin rukousta muistuttavaa, joka lämmitti Falckin sydäntä.
Ei, tästä lähtien ei Falck vain välittäisi mistään, ei, sitä hän ei tekisi. — —
Muuten piti hän Gunvorista paljon hänen ollessaan noin hillityn kiivautensa vallassa. Melkein riemukseen hän havaitsi, että tässä rauhallisessa, itsensähillitsevässä luonteessa oli syvyyttä, palavaa syvyyttä, jonka tuli kerran voisi aikaansaada onnettomuuksia.
Gunvor alkoi taas poimia korsia.
Sitten kääntyi hän hymyillen Falckiin:
— "Ettekö tiedä, että olemme täällä huvittelemassa? Nyt on teidän puhuminen muista asioista."
— "Tai auttaa teitä näissä asioissa. Rakastatteko enimmän noita väräjäviä sydämiä?"
Gunvor katsahti ylös. Kuinka Falckilla oli kirkkaat ja läpitunkevat silmät!
Hetken perästä Falck taas heittäytyi kuivalle, sammaleiselle kalliolle.
— "Ettekö istuudu", kysyi hän Gunvorilta. — "Nyt laskee aurinko, kuulkaa metsän kuisketta; se humisee samaa kuin meri; on kuin munkit rukoilisivat — maa on katolilainen, sen sanon teille. Kun pyhä Franciscus laulaa lauluaan, niin on koko luonto mukana: Ollos kiitetty auringon ja meren vuoksi, myrskyn ja kaikkien ilmojen vuoksi, mutta enin kuoleman vuoksi! Sitä ei kukaan unhota! Tulkaa nyt istumaan!" Sillä Gunvor seisoi yhä ja katseli merelle. Hänen silmänsä hehkuivat sisäistä valoa: hänestä ei näkynyt kasvot, vaan sielu.