Falck tuli äkkiä mustasukkaiseksi kaikelle, jota Gunvor rakasti maan päällä.
— "Tulkaa, istukaa!" sanoi hän maltittomasti. — "Ettekö lainkaan aio istuutua?"
Gunvor totteli hymyillen.
Mutta miksi tahtoi Falck heidät mukaansa tänään, kun hän oli niin huonolla tuulella? — —
Veden rajassa seisoivat Torgersen ja Irmild. He olivat yhdessä kalastelleet hetkisen kaikessa sovinnossa, mutta nyt Torgersen torui; kukaan ei voinut olla niin kömpelö kuin nainen.
Falck seurasi heitä katseillaan; sitten kääntyi hän Gunvoriin omituinen ilme kasvoillaan. — "Te ette ole juuri sanottavan tarkkanäköinen!" sanoi hän hiljaa ja surumielisesti.
Gunvor hymyili ajattelematta sitä. Hän ei tiennyt, mitä hän tarkoitti.
"Hänen laitansa on kuin minun", lisäsi hän, "me kadotimme molemmat äitimme pieninä ollessamme. Eikö se selitä kaikkea?" — — —
Nyt tulivat toisetkin. Torgersen oli mitä parhaalla tuulella ja laskeutui Gunvorin jalkoihin. Gunvor alkoi tyhjentää eväskoria. Irmild kattoi innokkaasti vihreälle sammalelle, ja Torgersen lupasi, että kaikki tulisi syödyksi.
"Se oli hyvin, saakaamme lasi viiniä! Juo kanssani, Gunvor, ihanalle todellisuudelle! Toivon, ettet istu ja ajattele ihanteita täällä!"