Irmild tahtoi soutaa ja otti toisen airoparin, mutta ne olivat liian raskaat hänelle; Torgersen otti toisen airon. Hän tahtoi nähdä, oliko mahdollista soutaa tahdissa niin kokonaan tahdittoman henkilön kuin Irmild Myrlandin kanssa.
Gunvor kääntyi Falckiin, joka istui ja hypisteli ongensiimaansa.
"Minä en tarkoittanut sillä tavalla", sanoi hän hillitysti.
Falck katsahti häneen; hän punastui. Näytti siltä, kuin olisi Falck unohtanut, mitä Gunvor tarkoitti.
Kun vene kääntyi suolaamon ohitse, kuulivat he kitaralla näppäilyä; se oli lapsen käsi, joka kosketteli kieliä, ja Saapas-Tobinen terävän sopranon alla soi tumma, hellyttävä lapsen altto.
Gunvor katsahti ylös äkkinäisellä liikkeellä. "Oh, se on Pikku-Gunn", sanoi hän. "He ovat löytäneet kitaran ullakolta ja laulavat nyt yöt päivät!"
"Ja aina tuota hemmetin kalastajalaulua!" ärähti Torgersen. "Se on minusta ruokotonta! On aina kuin olisi tapahtunut jotakin!"
Falck siirtäytyi vähän lähemmäksi. "Sehän on teidän kitaranne! Ettekö enää milloinkaan laula?"
Gunvor ravisti päätänsä. "Kotona tapahtui jotakin eräänä yönä", sanoi hän hiljaa, vaitiolon jälkeen. "Se oli silloin, kuin vielä olin lapsi. Seuraavana aamuna vein kitaran ullakolle; en tahtonut milloinkaan laulaa enää."
"Sehän oli päähänpisto", lisäsi hän, "mutta yhtä kaikki oli siinä, mitä lie ollut, enkä minä ole laulanut sittemmin."