Jeanette-rouva istui ja katseli ympärilleen vierasten joukkoa lempeillä, sulattavilla hymyhuulillaan. Häntä ihmetytti nähdä rouva Thymann täällä; hän ei ollut kutsunut häntä luokseen viimein, sillä siitä voisi helposti tulla ikävyyksiä, ja sitä ei Jeanette-rouva suvainnut, miksi hän siis olisi kutsunut? Teodor ei tahtonut; hän oli niin verraton suojelemaan häntä. — — —
Kamariherratar oli loistava koko illan. Sillä Falck oli hyvällä tuulella ja osoitti mitä innokkainta mielenkiintoa kaikkeen, mikä koski häntä. Tuossa oli erään lehden näytenumero, jonka piti olla erinomainen, ja siinä puhuttiin naisen aivoista ja munien säilyttämisestä. — Falckin mielestä voisi hän sen ottaa!
Mutta sitten tuli hänen ylhäisyytensä Heröstä, joksi kamariherratar kerran sukkelalla päällä ollessaan oli ristinyt Gunvorin.
Hän tuli aina niin harmittavan ylhäisesti kaikkien muiden jälkeen. Ja juuri tänä iltana niin häiritsevästi. Jospa hän olisi jäänyt kotiin! Sillä tuomari joutui suunniltaan, tuli hajamieliseksi tapansa mukaan ja vetäytyi kuoreensa.
Vähän ajan kuluttua hän oli asettunut vihreään huoneeseen, missä Torgersen keskusteli voudin kanssa.
Hän istui nojatuolissa vastapäätä ja katseli heitä levollisin, ajattelevin silmäyksin.
Torgersen innostui vilkkaan puheliaaksi vakuuttaessansa voudille, miten tilapäistä on, pääseekö ihmisessä voitolle se, mitä sanotaan jaloksi, vai se, mitä nimitetään huonoksi. Olosuhteet ne määräävät; se, mikä tuli hyveeksi muutamissa, olisi yhtä hyvin saattanut kääntyä paheeksi, vain olosuhteet siinä kohdin ovat määräävinä. Ja moraalihan ei ole muuta kuin harkintaa. Vouti oli juuri lukenut paksun kirjan sielunelimistön sallimanluonnosta… mitä hän oli saanut siitä selville? Oliko tuo sallimus satunnaista vai ehdotonta, oliko mitään mahdollisuutta voittaa itseänsä!
Falck ei kuullut, mitä vouti arveli. Hän katseli lakkaamatta Gunvoria. Hän tutki hänen kasvoistaan hänen ajatuksiansa. Hän riemuitsi, sillä tekeytyminen ei hyödyttänyt silmiä eikä otsaa mitään, kun siihen ei ollut mitään syytä.
Gunvor nousi ja meni.
Vouti oli alkanut puhua ikuisesta määräyksestä, mutta kun Torgersen ei kuunnellut, hän nousi ja meni hänkin.