Menköön kernaasti, vouti oli niin tukala. Senjälkeenkuin jalankolotus oli käynyt pahemmaksi, oli hän tullut jumaliseksi, ja nyt hän vaivasi kaikkia ihmisiä pyytämällä heiltä neuvoja; niin ollen oli tuomari parempi, hän ei keskeytä ihmisiä.
Ja Torgersen jutteli. Hypnotismista hän poikkesi politiikkaan. Hän piti aivan luonnollisena, että lampaat, olivat täällä vanhoillisia, mutta hän luuli, että tuomari oli liian hyvä lammaspaimeneksi. —
Alkoi sitten puhua itsestänsä. Hän oli deterministi —. Hän saattaisi ruveta keksimään järjellisiä syitä kaikkeen, mihin ryhtyi, ellei hänellä vain olisi niin huono muisti. — —
"Kas tässä!" keskeytti hän itsensä ja tavallisella ujostelemattomuudellaan veti taskustaan pienen kirjan, viskaten sen pöydälle.
Falck otti kirjan hiukan hymyillen. "Oh, arapialaisia satuja; hyvä, kamariherrattarenhan pitää saada ne!"
Hän selaili sitä, ja katsoen terävällä ilmeellään Torgerseniin hän luki puoleksi juhlallisella, puoleksi leikillisellä äänellä: "mitä arapialaisia sinä olet, joka pienen tytön vuoksi antaudut sellaisiin vaaroihin?"
Torgersen nauroi ja kumarsi arapialaiseen tapaan, ojennetuin käsin. "Kautta Jumalan, oi ruhtinas, onnettomuus tulee kaikkialla ainoastaan siitä katseesta, mikä lähetetään hunnunreunasta!"
Sitten hän kääntyi ja katseli tutkien häneen. Mitä hän tiesi?
Miehet mittasivat silmillään toisiansa hetkisen.
Silloin työnnettiin oviverho syrjään ja Gunvor seisoi heidän edessään.