Gunvor meni sinne.
Hän ei voinut olla missään muualla kuin siellä.
Meri oli äärettömän harmaa, taivas synkkä — muualla hän ei voinut olla kuin täällä! Sillä tänne tulivat aallot, vyöryivät hänen polttavaan sieluunsa ja kysyivät: "mitä olet tehnyt itsellesi?"
Siitä hän tahtoi päästä selvyyteen; siksi hän tuli tänne.
Hän kulki edestakaisin levottomin askelin, pysähtyi hiukan, alkoi jälleen kulkea rauhattomasti, tuskallisesti. Hän tahtoi vain hieman puhella itseksensä täällä, hieman herätä, katsoa eteenpäin, mikä tulisi hänen elämäkseen — mitä hänen oli kärsittävä.
Mutta sen sijaan tuli takaisin se, mikä oli kerran kärsitty ja ohitse. — —
— — Ainoastaan seitsenvuotias hän oli! Oli yö sellainen kuin tämä — se ei koskaan mennyt hänen muistostaan: silloin kärsimys lähestyi häntä ensi kertaa!… Hänestä oli tuntunut, että vanha akka nousi merestä, otti häntä kädestä ja sanoi: tule minun kanssani! Ja hän oli myöntynyt. Palavan, loukatun oikeudentunnon valtaamana hän oli hiipinyt ulos sinä yönä. Hän tahtoi puhua Jumalan kanssa ja luuli tapaavansa Hänet täällä. "Jumala, miksi teet niin?" oli hän kysynyt; "miksi olet pannut minut tänne, ja miksi teit sillä kertaa niin, sinä tiedät; minusta et siinä tehnyt oikein. Sinä et välitä minusta, muuten et tekisi niin!" — —
Ja meri oli noussut ja tullut hänen luoksensa. Aallot syleilivät häntä kuohuillansa, ne lauloivat suurta, ylpeää laulua; se kulutti tuskan.
Kun sitten Sidsel löysi hänet, oli kaikki taas hyvin. — — —
Nyt oli hän täällä taas; eikö kukaan täällä tietänyt mitään neuvoa?