Hän tahtoi sanoa kaikki yön tuulelle, kertoa sille kuohuvasta verestänsä;… ei, se ei ollut totta! Hän rakasti Sveiniä! Kun Svein tuli ja syleili häntä, ja hän katsoi hänen lämpimiin silmiinsä, silloin hän tunsi rakastavansa häntä. Ja kun Svein pyysi häntä unhottamaan sen, mikä ei ollut hyvin, teki hän niin, sillä hän rakasti häntä.
Mutta joka kerta hän oli tuntenut sydämessään, että se, minkä Svein antoi, ei riittänyt! Hän oli jälleen tuntenut lapsuutensa kaihon, jälleen ajatellut kuin silloin, ettei ollut mitään iloa siinä, mikä ei ollut suurinta. — —
Hän nousi tietämättään ja alkoi kävellä niin nopeasti, että hänen täytyi pysähtyä vetämään henkeä.
Mutta hehän rakastivat toisiansa! Heidän välillään oli side, joka ei koskaan katkeaisi, niin pyhästi velvoittava, ettei sitä milloinkaan voisi purkaa! —
Hänessä heräsi lämmin tunne, lempeä suojeleva äidillisyys. Hän olisi vastuunalainen hänestä, hänen piti olla varovainen, odottaa; kaikki se hänen luonteessaan, minkä suhteen hän itse niin pahoin menetteli, oli pelastettava.
Kauhun väristys kulki hänen lävitsensä. Hän ei koskaan päästäisi Sveiniä, niinkuin kerran arassa ja ylpeässä lapsellisessa pelossaan oli päästänyt miehen, joka sitten joutui hukkaan; — hän ei milloinkaan tahtoisi tuhota kenenkään elämätä; Svein voisi olla varma; olihan hän antanut sanansa!
Hän hiljensi kulkuansa ja painoi molemmin käsin ohimoltansa — seisoi ja kuiskaili jotakin itsekseen.
Se oli joka tapauksessa totta, se, mikä ei löytänyt sanoja! Oli totta, että silloinkin, kuin hän oli ollut onnellinen, hän ei ollut ollut täysin onnellinen. Nyt hän sen tajusi, sillä hän tiesi nyt, että hänen sielussaan oli enemmän, oli vapaita voimia, — hänen tarpeensa ei tulisi koskaan tyydytetyksi! Ja kun hän oli tahtonut voittaa tuon kaiken eikä uskoa, että oli niin — silloin hän oli tullut niin äärettömän väsyneeksi! — — —
Ilonsäde välähti hänen silmissään. Hän huokasi syvään huudahtaen.
Sillä se, mikä oli kaikista suurinta, oli kuitenkin tullut hänen luoksensa! Hän ei tiennyt, miten. Mutta eräänä päivänä hän huomasi seisovansa pyhällä paikalla, ihastuksen hämmästys oli täyttänyt hänet; hän olisi tahtonut polvistua: siinä oli hänen lapsuutensa hämärä ihanuus, jokin, joka oli rakentanut temppeliholvin hänen ylitsensä!… Ja täällä oli kaikki toisenlaista!… Silmä, joka näki, korva, joka saattoi kuulla!… Ei koskaan enää yksinäistä tahi kylmää! Ensi kerran hän tunsi sydämensä täyttyvän selittämättömällä, suloisella varmuudella. Hiljaa hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa, tyynenä kuin lintu pesässään. Hän oli löytänyt tyyssijan sielullensa! — — —