Mutta syvällä ilossa asuu suru — sen on laita kuin kesän; sen takana istuu pimeys odottamassa. Siksipä se juuri kiiruhtaa tullakseen antamaan kaikille, jotta jokainen saisi maistaa elämää ennenkuin täytyy kuolla. — — —
Oliko hän jo saanut osansa? Sillä nyt se oli mennyttä. Mooseksen tavoin hän oli nähnyt luvatun maan. Sitten oli tuhansia tuskia tullut, ja näky peittynyt. — — —
Kylmän muukalaisen lailla oli Falck katsonut häneen; Falckin silmät olivat vakuuttaneet, ettei se ollut totta. Ja tiesihän Gunvor sen! Jäykistyttävällä tuskalla hän tunsi, että päivää myöhemmin Falck oli toinen mies, ei enää ruhtinas, ei temppelin ylimmäinen pappi — vaan viheliäinen, huono, oman heikkoutensa orja. Gunvorin täytyi viimeisenä uskoa se, minkä muut tiesivät niin hyvin. Sillä eihän heidän välillään koskaan voinut tulla selvyyttä, ei koskaan syntyä lujaa pohjaa, millä seisoa.
Hän peitti kasvonsa läähättäen. Ei hänkään kyllin! Ei hänessäkään! — —
— — Jos joku herättäisi hänet sadan vuoden kuluttua, olisiko hänen kohtalonsa silloin parempi, eikö hän silloin olisi niin yksin maan päällä?
Hän pyyhki käsillään hitaasti kasvojaan.
Hänelle tuotti kärsimyksiä, ettei voinut antaa anteeksi hänelle! Miks'ei hän voinut ymmärtää häntä niin täydellisesti, että voisi olla armelias hänelle? Eikö ollut aivan tavallista, että ihmiset alkoivat suurellisesti ja lopettivat tyhjällä? Ja hän ei voinut nähdä häntä sellaisena kuin hän oli. Mikään murtunut mies hän ei vielä ollut. Oliko kuitenkaan ketään, joka oli sellainen kuin hän? Ruhtinas hän oli! — — —
Tässä silmänräpäyksessä vapisutti häntä väristys, että Falck omisti sen, jota Svein Torgersen ei tiennyt olevan olemassa. Falckin luonteessa oli miehekästä hienoutta, jota Gunvor ei ollut koskaan tavannut, ja — hän tiesi sen — hänen sisimmässään jotakin saastuttamattoman jaloa ja puhdasta, oli pyhä ilma.
Hän pysähtyi äkkiä ja teki ääneen kysymyksen itsellensä. Rakastiko hän Falckia? Oliko hän rakastanut häntä jo kauan?… Ja Svein, oi hyvä Jumala! Falckia ja Sveiniä?… Falckia tahi Sveiniä?
Hän nosti kätensä päänsä päälle — seisoi huojutellen itseään edestakaisin; hänen oli mahdotonta pysyä hiljaa; hän seisoi kuin kuumilla hiilillä.