Pohjoisesta tuli tuulenhenkäys. Hän meni kivilohkareen suojaan, jonka meri näinä päivinä oli siirtänyt rannalle. Hän seisoi puoleksi tajutonna, kasvot harmaina, verettömin huulin. Toinen käsi aukeni ja sulkeutui kouristuksentapaisesti.
— — Ja hän antoi hänelle ruusun sen äänettömyyden merkiksi, mikä oli laskeutunut heidän välillensä!…
Miten kävisi, olivat Falckin silmät kysyneet, ja sitten hän oli piiloutunut tapansa mukaan — niin kummallisen hermostuneena. Pelkäsikö hän, että ihmisten varomattomat kädet koskisivat pyhään? Eikö hän voinut sietää sitä ajatusta, että he lakeijamaisessa ylpeydessään katsoisivat alentuvaisina siihen, mikä kävi yli heidän ymmärryksensä… tulisivat pienine, saastaisine ajatuksineen tahraamaan. Senkö vuoksi hän oli niin pelokas?…
Vai oliko hänellä jotakin kaduttavaa!
Silloin sanoisi hän hänelle: mitä sinä pakenet? Etkö näe, että ympärillämme on pyhä loiste, polvistukaamme hartaudessa sen eteen, mikä muistuttaa meille, että Jumala asuu meissä!
"Sen sanon hänelle!" kuiskasi hän rajusti. — — Sillä mitä se heihin koski? Kysy meren hurjalta kotkalta, hillitseekö se lentonsa, kun se tietää, että joku matelee maassa!…
Hän tahtoisi sanoa, ettei hänen tarvitsisi katua — ja että hän voisi olla rauhallinen!
Hän kohotti päätänsä ja hymyili.
Ja hän seisoi ja tuijotti poispäin ja koetti löytää ilmauksen sille, mikä täytti hänen, ilmauksen suuren ja voimakkaan, niinkuin meren — — —
* * * * *