Mutta eikö kuitenkaan ollut mitään pelastusta yksinäisyydestä?
Sillä kaikki oli pimeää ja ohitse!… Hän ei voinut nähdä, että mitään oli jäljellä enää.
Kyllä kärsimys!
Seisoa ja katsella, kun kaikki palaa… seisoa ja katsella, miten kuluu, leimuaa, hehkuu, sammuu verkalleen — kaikki, minkä omistaa…
Eikö ollut pelastusta omantunnontuskasta, sentähden että hän ei ollut tehnyt velvollisuuttansa yhtä ihmistä kohtaan? Missä oli pelastus hänen jäisestä, raudankovasta tahdostaan?
Hän oli ennen tahtonut tehdä jotakin suurta, valjastaa tähden vaunujensa eteen — mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että suurta voidaan tehdä aivan hiljaa, ilman tähteä, että suurinta kenties oli hakea oma tiensä pimeyden läpi ilman vaunuja;… mutta hän ei voinut! Hän tahtoi valittaa, niinkuin lapsuudessaan: "Jumala, Sinä et minua rakasta, kun sallit minulle tällaista!" — — —
Mutta ihmisten täytyi kärsiä, sen hän tiesi hyvin! Eikö itse Jeesus ollut huutanut: "Jumalani, miksis minun ylenannoit?"
Hänen hikensä vuoti kuin veripisarat maahan!… Kellä oli voimaa kärsiä niinkuin hänellä?… Ja aina oli ihmisiä, jotka vuodattivat sydänvertansa; miksi pitäisi häntä säästää?… Tässä lepäsi meri ja nousi, niinkuin tuhat vuotta sitten, ja tähdet katsoivat alas, niinkuin ennen — mitä oli täällä muuta kuin mitä ne aina näkivät. Sen suhteen ei ollut mitään tehtävää. Lopulti tulee kaikki, hyväksi!
Ilon säde leimahti hänessä, kun hän ajatteli kuolemaa, uinumista syvällä maan alla. — — —
Oli nousuveden aika; meri oli kohonnut aina siihen asti, missä hän istui, loiski hänen jalkojensa juuressa, ja se kuului äidin kuiskeelta.