Hän istui katsellen, miten aalto aallon jälkeen vaipui taas, miten toinen aalto kohtasi uuden ja ehkäisi sen kulun — istui katsellen väsyneellä mielenkiinnolla, miten laine nousi, taisteli ja murtautui esiin, kunnes se ähkyen vaipui yli kivien…
Hän jäi istumaan tunteettomana, välinpitämättömänä, ruumiillisesti voipuneena. Hän ei muistanut enää mitään; hänen huomionsa oli kokonaan kiinnittynyt siihen, mitä hän näki ympärillään: miten monta kaunista kiveä tuossa oli!… Siinä olisi jotakin pikku Gunille!… Tuolla hiekassa näkyi rantasipin tiheät jäljet, jolla oli aina niin kiire.
Hänestä tuntui, että hän oli kuollut. Oli tullut joku ja kantanut hänet pois elämän vaivalloisesta työstä — eikä kukaan voisi tuoda häntä takaisin!
Sitten hän huomasi, ettei hän ollut kuollut, vaan istui vain yksinään. Ja kaikki yksinäisyyden ja yön hirmut tulivat… Ne ovat iäti samat, ne palaavat alituisesti takaisin… Pimeä myrsky se on herättänyt ne; ne nousevat merestä — hän tunsi raskaiden siipien havinaa, näki tuijottavia kuolleita katseita!… Ne tulivat ja vetivät hänet alas valtavaan pyörteeseen. —
Ja kaikki hiljeni ja kylmeni… Hän tunsi synkän jäädyttävän aallon, joka veti hänet mukaansa: katso, me tulimme ja otimme sinut viimein, sinutkin! — — —
* * * * *
Meren kylmä tuuli kiihtyi, siveli häntä, kiskoi häntä hameesta ja heitti vaahtoa hänen kasvoilleen.
Hän avasi ihmetellen silmänsä.
Kuu oli noussut, hän katseli valoisaan, loppumattomaan jylhyyteen — sitten hän sulki jälleen väsyneenä silmänsä. Kylmä jäädyttävä talvikuu teki kaikki pahemmaksi. — —
Hän oli taas vaipumaisillaan tajuttomuuteen, kun hänen huomionsa heräsi siihen, että elämä alkoi vilkastua venäläisessä aluksessa, joka oli ulompana. Siellä pumputtiin laivan pumpuilla ja kannettiin vettä sangoilla. Jotkut olivat rikissä ja lauloivat.