Hän kuunteli noita raskasmielisen pitkäveteisiä, omituisen kaihoisia venäläisiä lauluja. Sekoittuen aaltojen loiskeeseen ja tuulen suhinaan saapuivat ne häntä vastaan, viilsivät kuin miekka hänen sieluansa.
Ne tulivat hänen luokseen tuskan valitusviesteinä, kaikkinaisen tuskan, jota ihmiset tuottavat toisilleen… jos hän oli unohtanut itsensä, niin nyt tuli viesti kutsumaan häntä työhön jälleen…
Hän nousi väkinäisesti ponnistaen tahtoaan.
Mikä häntä oikeastaan vaivasi?… Tärkeintä… sitä, minkä edestä eletään ja kuollaan — sitä ei kukaan riistäisi häneltä, hän ei sallisi kenenkään tuhota elämäänsä! Ei sallisi pysähdyttää itseänsä tähän, hän, jolla oli muuta tehtävää!…
Hän alkoi astua ripeästi, veri lämpeni ja pääsi vauhtiin.
Ei ollut hänellä aikaa tähän, edemmäksi hänen pitäisi!
Oli otettava asia aivan tyynesti. Aina ei voinut ranta olla näkyvissä, kerran täytyi myrskyn ja aaltojen tulla!… Eikö hän ollut toivonut avaraa merta, vaatinut sitä, niinkuin ylpeää oikeuttansa? Ei hän sallisi sen katkaista tietänsä!… Ei hän uskaltaisi tarjota itselleen sitä, mikä ei ollut hänen arvonsa mukaista. Sillä eikö hän ollut ihminen, syntynyt hallitsemaan itseänsä?… Ja eikö elämä ollut hänen valtakuntansa?… Aurinko ja suuret avaruudet kuuluivat hänelle. Eikö jokainen voima siinä maailmassa, jota sanottiin hänen sieluksensa, ollut hänen palvelijansa?… Hän kulki kalpeana ja vapisten — mutta raudanluja päättäväisyys loisti hänen silmistään. Hän tahtoi kilvoitella, niinkuin Jaakoppi Jumalan kanssa. Hän tahtoi olla onnellinen, miksi hän siis ei olisi? Miksi olla ottamatta kypsyneitä hedelmiä elämän puusta? Miksi olla muihin tyytyväinen?…
Eikä hän tahtoisi vaatia mitään! Oliko mitään enempää?… Toiset voisivat sen pitää!… Ei tahtoisi hän kerjäläisenä koota hiukan sieltä, hiukan täältä saadaksensa paikkaamalla kokoon jotakin, mitä voisi onneksi sanoa; sen saisivat ne tehdä, joille se riittäisi — — Ja jotakin muuta tuli vielä lisäksi, voimakkaampaa kuin tuo suuri ylpeys: lempeä, voimaton rohkeus, tyynen, kärsivällisen hellyyden lähteensilmä — hänen myötätuntoisuutensa ihmisiä kohtaan.
Hän tunsi kuin tuhansilla aistimilla, että häntä huudettiin auttamaan sytytettäessä valoa niille, jotka istuivat pimeässä — ja valvomaan heidän kanssansa, jotta se ei sammuisi!… Olla mukana luomassa maata, joka ei vielä ole valmis!… niin että ihmiset saisivat iloita, ilman että on tuskaa riemussa!… kaikki ne, jotka kulkevat täällä — lyhytnäköiset vaeltajat, raskautetut, eksyneet, väsymättömät, kunnes saavuttavat hautansa… Niitä hän auttaisi heidän kulkiessaan pimeillä teillä… kohti sitä tulevaisuuden maata, missä kaikki tulee paremmaksi, koska on opittu vähentämään toisten kärsimyksiä! — — —
* * * * *