Hän tuijotti aallonlaaaksoihin, missä kuutamo kimalteli, särkyi palasiksi ja liittyi eheäksi jälleen.
Eikö täälläkin kaikki sanonut samaa? Hän kuuli meren ja maan äänet: ei ole mitään suurempaa! — —
Hän laski jälleen poskensa kalliota vasten. Voisiko äiti unohtaa lapsensa — ei kuitenkaan maa, tuo ikuinen, voinut! — —
Hän kuunteli, ja kuuli sen hengen nousevan taivasta kohti; oli kuin tuhannen ääntä, hiljainen, kohiseva messu!…
Hän tunsi itseänsä vapisuttavan, kuin menisi hän yksinään ripille pyhässä hiljaisuudessa. Hän oli jälleen rohkea ja terve! Ilmapiiri oli väljentynyt — hänen äitinsä talossa oli monta huonetta! — — —
Hän kietoi saalin tiukemmin ympärillensä ja kulki verkalleen kotiinpäin.
Oli tullut päivä.
Tiellä, joka vei kartanoon, hän kohtasi kappalaisen, joka tuli ripitysmatkalta ja oli menossa veneeseen.
Kappalainen katsoi häneen ja hänestä Gunvor oli jotenkin muuttunut. Hän oli kovin kalpea.
Kappalainen tuli ja otti häntä kädestä. "Oletteko ollut ulkona?" kysyi hän murheellisena.